keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Kilimanjaro – vuosien haave toteutuu Rongai routella



Päätin vuosia sitten, että vielä joskus tässä elämässä kiipeän Kilimanjarolle. Mietin ja pähkäilin tuokion, selailin nettiä ja kyselin Tansaniassa asuvilta ystäviltäni miten sinne pääsisin… Aika kului, elämä ja arki veivät mennessään ja haave hautautui. Opintojeni alkaessa olin jo unohtanut moista suunnitelleenikaan. 

Opintojen alussa meitä kannustettiin kovasti lähtemään harjoitteluun ulkomaille, mikäli se vain olisi mahdollista. Mietin lähteväni, en vain uskonut siinä elämäntilanteessa sen olevan mahdollista – avioero vireillään, opinnot alkamassa, elämä enemmän ja vähemmän tyhjän päällä, arki sekaisin. Vähitellen asiat kuitenkin järjestyivät, yksi toisensa jälkeen, ja aloin taas ajatella, että jospa sittenkin jonnekin lähtisin. Kohde vain oli täysin hämärän peitossa, jossain kaukana halusin sen olevan… Ehkäpä Afrikassa, se vaan on kohtalaisen laaja käsite. 

Eräänä iltana katselin TV:stä luonto-ohjelmaa, joka kertoi Serengetistä. Upeat eläimet, ihana luonto ja huikeat maisemat – TUONNE minä haluan! ­­­­Läppäri syliin, pientä googletusta ja siinä se oli: Tansania, harjoitteluni kohdemaa. (Olisikin ollut aivan liian suoraviivaista, jos olisin tässä vaiheessa muistanut jonkin kukkulan olemassaolon, ohjelmassa kun ei mainittu Kilimanjaroa lainkaan, sillä vaikka kohtuullisen lähellä onkin, ei sentään Serengetissä.) 

Seuraavalla viikolla marssin opettajani luo ja ilmoitin, että nyt sen tiedän: Lähden Tansaniaan. Opettaja mietti tuokion ja kertoi, että mikäpäs siinä, koulu tekee yhteistyötä yhden sikäläisen sairaalan kanssa. Pientä arkistojen kaivelua ja siinä se oli: Kilimajnaro Christian Medical Centre. Siis mikä??? Kilimanjaro??? Silloin minulle selvisi, että harjoittelupaikkani on aivan haaveilemani vuoren juurella – vaikka itse olin asian unohtanut, Isä tiesi, milloin on oikea aika. 

Harjoittelut tein sitten mahdollisimman pitkää päivää tehden, jotta sain säästetyksi itselleni lomaa oleskelun loppupuolelle. Loman alussa pikku retki Arushaan ja sitten… Kilimanjarolle! Kiipeilymatkan ostin vasta paikan päältä, ihan muutamaa päivää ennen lähtöä, ja vaikka usein kuuleekin kehotettavan, että matka pitäisi varata ajoissa, toimi tämä tapa loistavasti – ja säästin pitkän pennin. 

Tarjontaa on todella paljon, läkähdyksiin saakka, mutta tässä toimi taas pelastuksena taksikuskimme Alfred, joka suositteli tuttavaansa… Niin se vain menee, puskaradio on paras ja luotettavin informaatiolähde. (Jos nyt joku haaveilee Kilimanjarosta tai safarista, niin ota ihmeessä yhteyttä Williamiin +255 786 477 505, tämä on WhatsApp, sitä käyttävät kaikki. Jos ihan oppaita pääset valitsemaan, niin Isaya ja Selemani…  Ja jos Moshin suunnalla liikut niin ”ainoa oikea taksikuski” on Alfred, +255 715 688 957, WA tämäkin.) 

Reitiksi valikoitui pohdinnan jälkeen Rongai route, joka nousee vuorelle sen Kenian puoleiselta sivulta ja laskeutuu alas eri reittiä pitkin päätyen Maranguun – näin pääsimme näkemään vuorta vähän laajemmalti. Pari päivää ennen lähtöä William kävi itse katsomassa varusteemme ja toimitti meille ne, mitä meillä ei ollut. Hiukan huvitti kuunnella, etteivät varusteemme riitä, huipulla kun voi olla lämpötila jopa nollassa… Lähtiessä olin pakannut sen verran tavaraa, että kotona olisimme selvinneet sujuvasti -15 - -20 asteesta. Tosin matkan viimeisinä päivinä olimme kiitollisia meille lisätyistä varusteista, sillä emme olleet varautuneet siihen, että kastuisimme läpimäriksi ilman mahdollisuutta kuivatella varusteitamme jossakin.

Lähtöpäivän aamuna William joukkoineen tuli noutamaan meidät ihan kotiovelta ja lähdimme kulkemaan. Marangussa kävimme maksamassa puistomaksut ja kirjaamassa itsemme sisään – turvallisuussyistä kaikissa majoituspaikoissa laitettiin ryhmäläisten tiedot kirjoihin ja kansiin. Toki ymmärrän, että puiston tuotto on yksi Tansanian matkailun kulmakiviä, ja tarvitseehan alue ylläpitoakin, mutta silti tuntuu hieman kohtuuttomalta, että 11 ihmisen joukkio, joka vie meidät vuorelle, opastaa, kantaa tavaramme, laittaa ruokamme ja pitää meistä kaikin puolin huolta, saa huomattavasti pienemmän summan, kuin puisto ihan vain olemassaolostaan. Marangusta matka jatkui vielä jokusen tunnin autokyydillä, ennen kuin olimme Rongai-reitin lähtöpaikassa. Pikainen lounas ja matkaan.

ALKU:
Reissu alkoi kesäisissä olosuhteissa, lämmintä ja aurinkoa riitti. Paitsi ensimmäisen päivän iltana, jolloin sadekuuro pikaisesti mutta sitäkin tehokkaammin kasteli meidät. Kalvovaatteet saatiin kyllä päälle, mutta koska illalla ei ollut mitään kuivatuspaikkaa tarjolla, oli märät kamppeet otettava telttaan. Teltan sisään ripustetut kuivausnarut eivät auttaneet, yö oli jo sen verran viileä, että varusteet olivat aamulla kohtuullisen nihkeät ja vilpoisat. Märimmät muovipussiin ja uutta kuivempaa päälle, ja matka jatkui.

Aluksi oli melkoinen totutteleminen siihen, että on passattavana: Kun pääsee leiripaikalle, on teltta jo pystyssä ja tavarat sisällä, hetken kuluttua saa pesuvettä ja sitten pääsee välipalalle. Välipalan jälkeen on vuorossa hetki lepoa, jonka jälkeen kuuluu kutsu päivälliselle. Noin retkioloissa en kyllä itse kykenisi moiseen: alkukeitto, pääruoka lisukkeineen ja jälkiruuaksi hedelmiä ja teetä… Aamulla herättyä aamupalle (puuroa pyyntömme mukaisesti, paahtoleipää, munia joko keitettynä tai kokkelina, hedelmiä, teetä jne.), jonka jälkeen matkaan sitten kun meille vaan sattui sopimaan... Ja minä kun olin kuvitellut lähteväni telttaretkelle – mihin jäivät teltan pystytykset, savuavat nuotiot, kastuneet tulitikut ja kituuttavat trangiat? Olimme Veikon kanssa ainoat retkikuntamme ”maksavat jäsenet”, joten kaikki pyöri meidän ympärillämme… Ihanaa vai noloa – tosinaan oli hieman hankalaa päättää.

Kun saimme itsemme liikkeelle, jäivät kantajat purkamaan ja tyhjentämään leiriä. Eikä kestänyt kauaakaan, kun he reippaasti askeltaen ohittivat meidät ”kevyine” kahdenkymmenen kilon taakkoineen, joten seuraavalle leiripaikalle ehdittyämme oli kaikki jo valmiina. Voin vain ihailla ja hämmästellä heidän työmotivaatiotaan, voimiaan, taitoaan ja kuntoaan – lähtisitkö itse moiseen hommaan? Toisaalta välillä tuli syyllinenkin olo: toiset raatavat hiki hatussa, jotta minä saan nautiskella. Eivät menneet nallekarkit ihan tasan tälläkään.

LÄHESTYMINEN
Toisena matkapäivänä vaellus jatkui maisemia ihaillen. Aurinko lämmitti ja tuuli puhalsi – todella vaarallinen yhdistelmä. Illalla havahduin siihen, että vasen hartiani ja kaulani vasen puoli olivat kokolailla kosketusarat, pitkähihaisen paidan kauluksen ja huivin väli oli kärähtänyt todella tehokkaasti, kämmenselätkin punottivat kohtuudella. Retkivarustusta miettiessäni olin varautunut kylmään ja sateeseen – auringolta suojautuminen ei tullut mieleen muuta kuin sen verran, että varasin pitkähihaisen paidan mukaan. Yleensäkin käytän mieluummin vaatteita kuin suojakerroinvoiteita, mutta tällä kertaa niillä olisi ollut todella tilausta, huivin läpi hengittämien noissa olosuhteissa oli jokseenkin mahdotonta, joten seuraukset tuntuvat iholla vielä pitkään. Toisen päivän iltapäivästä sain myös tuta korkean ilmanalan vaikutuksen vatsan toimintaan: iltapäivän ja illan kuluessa sain vierailla pusikossa vähän päästä ja leiriin päästyä lähes asuin huussissa. Vatsantyhjennys helpotti oloa, seuraavana päivänä olo oli mitä mainioin.

ILMASTOITUMINEN
Kolmantena päivänä olimme ylittäneet kolmentuhannen metrin korkeuden, oli vuorossa ”ilmastoitumispäivä”. Leiri jäi paikoilleen, me lähdimme kipuamaan jokusen sata metriä ylemmäs palataksemme takaisin seuraavaksi yöksi. Lähtiessä oli kuivaa ja aurinkoista, joten levittelin ensimmäisenä päivänä kastuneet varusteet pusikoihin kuivumaan. Korkeammalle nouseminen kävi verkkaisen rauhallisesti. Viisikymmentä askelta ja tauko. Toiset viisikymmentä ja tauko. Kaksikymmentä ja tauko. Aina rinteen jyrkkyyden mukaan. 

Maisemat tällä korkeudella olivat kovin karuja, täällä voisi hyvin filmata muutaman jatko-osan hobittielokuviin. Toisaalta laavakiviröykkiöt olivat kyllä kovin ilmeikkäitä: katselemalla tarkemmin niistä löytyi ihmiskasvoja, eläinhahmoja ja vaikka mitä – paljon enemmän ja monipuolisemmin kuin poutapilviä katsellessa. Reissun ”kohokohta” oli luola, johon ”turistien iloksi” oli raahattu kuolleen puhvelin raato. Siellä se köllötti kuivuneena ja muumioituneena, näyn elävöittämiseksi oli raadon suuhun tungettu tukku heinää… Ei minulle mikään mieleisin nähtävyys, mutta ehkä jollekulle toiselle sitten… 

Takaisin palatessamme ”ykkösoppaamme” Isaya pyysi, että saisi mennä leiriin vähän nopeammin, hän haluaisi mennä katsomaan, että kaikki on kunnossa. Me jäimme sitten Selemanin kanssa palailemaan leiriin päin – ja katselimme, kun Isaya katosi hetkessä näkymättömiin kukkulan taakse, seuraavan kerran näimme loittonevan hahmon muutaman minuutin kuluttua jossakin kaukaisuudessa. Me läähätimme kävellessämme – hän juoksi muutaman kilometrin matkan leiriin ilmoittaakseen, että olemme tulossa. 

PERUSLEIRIIN
Neljäntenä päivänä siirryimme ”perusleiriin” Kibo Hutille, josta varsinainen huipulle nousu tapahtuisi. Edellisen päivän ilmastoituminen auttoi kyllä, mutta melkoisen rankka siirtymä oli silti. Leiriin päästyämme ja syötyämme etsimme jonkin tovin geokätköä, joka oli kuitenkin mitä ilmeisimmin tuhoutunut, koska emme sitä paikallistaneet. Olimme ehtineet torkahtaa muutaman tunnin, kun teltan ovelle kolkutettiin, että nyt olisi aika… Vaatteet niskaan, pikku välipala, teetä lämmikkeeksi ja menoksi. Tosin en saanut syödyksi mitään, neljännen päivän tuliaisina oli tullut ruokahaluttomuus: ruuan ajatteleminenkin teki pahaa, syömisestä puhumattakaan. 

HUIPULLE
Puolilta öin lähdimme nousemaan rinnettä tähtien tuikkeessa otsalamppujen valossa. Oppaat kertoivat, että tarkoituksena on taivaltaa tunti ennen ensimmäistä taukoa, sillä useat lyhyet tauot vain jäädyttäisivät meitä ja tekisivät nousun hankalammaksi. Siis mitä??? Tunnin nousu ilman taukoja? Se kaksikymmentä askelta ja tauko –rytmi oli tuntunut ihan hyvälle. No, eipä siinä muuta kuin tassua toisen eteen. Pole Pole. Pole Pole Pole. 

Alkumatka taivallettiin hiekkaista rinnettä mutkitellen, jossakin vaiheessa hiekkarinne muuttui louhikoksi. Kivien välissä kuljimme oppaan kannoilla katsellen, mihin jalan voi asettaa. Väsytti. Hengästytti. Vatsaan sattui. Uuvutti. Taukoja oli pidettävä, olipa niille aikaa tai ei. Ja matka jatkui, loppua ei tuntunut tulevan. Vähän päästä vastaan tuli ihmisiä, jotka olivat kääntyneet takaisin – emmehän me vain olisi seuraavat? Ja taas askel. Ja toinen. Ajatella jaksoi juuri sen verran, mitä jalan siirtämiseen tarvitsi. Oppaat ottivat reppumme kantoon – huomasivat, ettemme enää niitä kykenisi kuljettamaan, ja koska heidänkin tavoitteensa on saada meidät perille (ja takaisin), kantavat he myös meidän taakkamme. Kirjaimellisesti. (Eivät sentään meitä, onneksi, tosin talutusapua olisi halutessaan saanut…)

Jossakin vaiheessa taukoillessamme joku suomalaisryhmä ohitti meidät. Kuultuamme kotoista kieltä tervehdimme heitä ja vaihdoimme kuulumiset hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi sanoja säästellen, pitkiin juttutuokioihin kenelläkään ei ollut haluja. Kummasti vain pienikin tsemppaus antoi puhtia ja matka jatkui. Oppaat jaksoivat kannustaa: ”We’re almost there, be strong.” Tosin, kun oli ollut muutaman tunnin ”almost there”, alkoi usko siihen olla aika lujilla. Mutta suomalainen sisu ei luovuta. Askel kerrallaan eteenpäin, kyllä se siellä jossakin on...

Ikuisuuden – tai ehkä kahden – jälkeen pääsimme rinteestä tasamaalle. Kulku ei kuitenkaan varsinaisesti helpottunut, sillä rinne oli vienyt voimat ja vähän enemmänkin. Tuntui, että joka askeleella piti henkäistä kerran jos toisenkin, taukoja oli pakko pitää, halusi tai ei. Kädet alkoivat olla hyydyksissä, sillä jalkojen väsymisen myötä painoa oli ollut pakko jakaa myös sauvojen varaan. Sauvoihin nojaaminen ja tukeutuminen taukojen aikana alkoi jo tuntua kipuna olkapäissä, ei ole hyvä nojata keppien päähän koko painollaan – vaan kun valinnan varaa ei ollut. Päässä pyöri mitä kummallisimpia ajatuksia: askeleita ”rytmittivät” vuoroin laulut (muun muassa Joulupukki, Joulupukki – mistähän sekin tuli?) ja rukoukset (Isä, anna voimaa vielä tähän askeleeseen), toisinaan vain ajatus siitä, että enää ei voi antaa periksi, haaveen toteutumien on liian lähellä. Pakko päästä eteenpäin, jaksoi tai ei.

Tähtien katselu antoi voimaa, samoin auringon nousun ihailu, sikäli kun jaksoi katseensa ylöspäin nostaa. Vuoren yläosa oli ihanan vitivalkoisen lumen peitossa – edellisenä iltana oli lumipyry, joka viimeisteli polkumme koristelun. Useimmiten lunta on vain ihan huipulla, nyt rinne oli valkeanaan alas saakka – tosin tämän näimme vasta palatessamme.

Lukemattomien askelten ja henkäysten kuluttua käännyimme viimeisestä mutkasta – ja siellä se oli, muutaman kymmenen metrin päässä. Loppurutistus, pikaiset kuvat ja… eipä sitten juuri muuta. Oli kai liian väsynyt ajatellakseen mitään sen suurempia, toki sitä oli tyytyväinen, mutta isompiin kevätjuhla- tai aaltoliikkeisiin ei kyllä ollut energiaa, eikä edes haluja. Haave oli saavutettu, siinä oli kylliksi ilman sen kummempia kommervenkkejä. Suurimman hämmästyksen aiheen tälle tuokiolle antoi Selemani, joka takaisin päin lähtiessämme päätti tehdä juoksulenkin jäätikön reunamilla. Me jaksoimme hädin tuskin hengittää – hän juoksi pitkin jäätikköä lähes kuuden kilometrin korkeudessa kuin se olisi luonnollisin asia tässä maailmassa!

LASKEUTUMINEN
Paluu sujui hieman nopeammin, tosin ei juurikaan keveämmin. Helposti sitä ajattelisi, että alaspäin tuleminen on kevyempää, mutta kun kaikki voimat on jo käytetty, ei se keveyskään enää isommin auta. Askel askelelta raahustaen – kävelystä oli enää turha puhua – taukoja pidellen pikku hiljaa takaisin päin. Nyt jo näki, mistä oli ylös tullut ja missä oli kulkenut, onneksi oli sen verran väsynyt, ettei jaksanut ajatella kovin tarkasti… Minullahan on jonkin asteinen korkeanpaikankammo, oli siis parempi keskittyä katsomaan eteensä polulle tai jonnekin kaukaisuuteen kuin lähemmäs rinnettä alaspäin… Toki sinnekin piti toisinaan vilkaista, siedätyshoito kunniaan!

Loppuosa rinteestä meni kauhun, tuskan ja uupumuksen ”suloisessa sekamelskassa". Veikko kulki hieman meidän edellämme, ei ollut yhtä väsynyt kuin äitinsä, ja louhikossa laskeutuessamme huomasimme, että hän on jo rinteen alaosan hietikolla – juoksemassa alaspäin! Eipä tullut pojalle mieleen, että kaatuminen ei tuossa paikassa olisi kovin hyvästä – eikä edes kovin epätodennäköistä, mikäli vauhti ei hidastuisi. Selemani lähti ottamaan ”karkulaista” kiinni, minä jäin Isayan kanssa ”kiirehtimään” tapahtumapaikoille… Mitään vahinkoa ei onneksi ennättänyt tapahtua – ellei oteta lukuun murrosikäisen nuoren miehen henkisiä vammoja, jotka johtuivat perusteettomasta hössöttämisestä ja totaalisesta nolaamisesta – eihän hän ollut tehnyt mitään pahaa eikä vaarallista! Äiti mokoma vaan taas pilasi kaiken kivan, siitä saattoi sitten murjottaa jokusen tunnin. 

Itse päädyin tulemaan rinteen alaosan ”lumikenkäilytyyliin”: Ylös olimme kivunneet serpentiinimutkia kulkien, alas tulin jokseenkin suoraan. Irtohiekka luisti jalan alla juuri sopivasti, jotta sen saattoi antaa kuljettaa itseään alaspäin kuin lumista rinnettä kulkiessa. Kevyttä se ei toki ollut, jouduin jossain vaiheessa luopumaan kamerastanikin jaksaakseni loppumatkan. Melkoisen noloa, eikö??? Kuitenkin liukuminen oli helpompaa ja nopeampaa kuin polun seuraaminen. Juolahtipa siinä mieleen sellainenkin seikka, että jos vaikkapa Alpeilla tarjottaisiin mahdollisuutta lumikenkäillä rinteitä alas laskettelun sijaan pehmeässä puuterilumessa, saattaisin olla kiinnostunut, laskettelemisesta en niinkään välitä… Tietääkö kukaan, onko sellainen mahdollista?

Leiriin päästyäni olin melkoisen huonossa hapessa: olisin oksentanut jo matkalla (korkean ilmanalan vaikutusta, ei mitään vaarallista), mutta en siihen kyennyt joten paha olo jatkui. Perille päästyäni minulle tarjottiin tuoremehua, jota en pystynyt kunnolla edes maistamaan, ruuan hajun ajatteleminenkin kuvotti. Keuhkoja ja kylkiä särki, sen verran tehokkaasti olin käyttänyt hengityksen apulihaksia. Raahauduin telttaan ja makuupussiin, palelin ja voin huonosti. Yllätyin aika kovin, kun mittari kertoi, etten ollut kuumeessa, nämä ”olot” olivat ihan vain väsymystä ja korkeaa ilmanalaa. Minulle luvattiin tunnin lepoaika, sitten lähtisimme eteenpäin kohti alempaa leiriä. Yleensä lepoaika tässä vaiheessa on kahdesta kolmeen tuntia, mutta olin joko sen verran kehnossa kunnossa tai suoriutunut urakasta sen verran hitaammin, ettei moiseen ylellisyyteen ollut aikaa. 

Paluu alempaan leiriin oli melkoinen koettelemus. Joka paikkaa särki, väsytti ja oksetti, ajatus ei kulkenut ollenkaan. Tilanteessa, jossa olisin mieluiten käpertynyt nukkumaan, oli lähdettävä kävelemään vielä liki kymmenen kilometriä. Tiesin sen olevan omaksi parhaakseni, mutta ei se tieto varsinaisesti helpottanut. Matkalla alkoi sataa melkoisen rankasti, mutta olin niin sekavassa tilassa, etten tajunnut sen kummemmin panna kalvotakin huppua päähän kuin sadesuojaa repun päälle. Leiriin päästyäni olin läpimärkä ja entistäkin väsyneempi ja kylmettyneempi. Läjäsin märät varusteet teltan nurkkaan tietäen, etten niitä mitenkään kuivaksi saa, ja kömmin makuupussiin. 

Jossain vaiheessa tuli kutsu teelle, jolle en jaksanut lähteä ja sitten syömään, jonne en myöskään kyennyt. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: en muista, että minulle olisi milloinkaan tarjoiltu ateriaa vuoteeseen (paitsi sairaalassa ollessa), mutta nyt tuotiin. Ja ihan sitä, mitä pyysin: keitettyä riisiä ilman mitään mausteita. Se oli ainut, mitä saatoin edes kuvitella nieleväni, ja söinkin – ainakin viisi haarukallista. Ja muutaman lohkon vesimelonia. Uni voitti jälleen, keskiraskasta koomaa kesti reilun kymmenen tuntia (makuupussiin olin ryöminyt yli kolmetoista tuntia aiemmin, muutamat herätykset välillä olivat keskeyttäneet leponi) ja sitten olikin jo aamu. 

VIIMEINEN PÄIVÄ
Aamu valkeni kauniina ja kylmänä. Vaatteet olivat edelleen märkinä ja mytyssä teltan nurkassa, joten nyt avasimme kiitollisuudella Williamin mukaan pakkaaman varavaatekassin: saisimme ainakin kuivaa päällemme. Lepo ja alemmalle tasolle siirtymien olivat tehneet tehtävänsä: ruoka maittoi ja elämä hymyili. Saatoimme siis jatkaa kotimatkaa hyvillä mielin. 

Alamäkikävely on lajeista ehkä se rankin: ei toki niin uuvuttava ja hengästyttävä kuin nousu, mutta ainakin itselleni aina se kivuliain. Eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Koska minulla on pitkä, mutta kapea jalkaterä, on minun jokseenkin mahdotonta löytää itselleni sopivaa vaelluskenkää: naisten koot loppuvat auttamatta kesken ja miesten kenkien lestit ovat niin leveät, ettei jalka pysy kengässä paikallaan vaan varpaat hakkaavat kengän kärkeen niin juostessa kuin alamäkeen kulkiessa. Niin tiukkaan ei nauhoja pysty kiristämään, ettei tätä tapahtuisi, joten osasin jo odottaa, mitä tuleman pitää. Tämän reissun seurauksena tulen varmuudella menettämään ainakin yhden varpaankynnen, luultavimmin kaksi. Sen verran ne ottivat itseensä kärkikosketuksista alamäkeen kulkiessamme. Askeltaminen oli etenkin loppumatkasta melkoista tuskaa, häpeäkseen on tunnustettava, että taisi siinä muutama ruma sana päästä toisinaan. 

Maisemat kyllä korvasivat kivun (ainakin alkumatkassa osittain) ja nyt alkoi jo olla siinä kunnossa, että kykeni ajattelemaan, mitä oli tullut tehdyksi. Matka oli kuitenkin kokolailla raskas, reilun parikymmentä kilometriä. Yhdessä vaiheessa ehdin jo luulla, että olimme pääsemässä perille ja huokasin jo lähes helpotuksesta… Mutta rakennukset, joille saavuimme, eivät olleetkaan päätepiste vaan jotain siinä välillä, käveltävää olisi vielä jokunen tunti… Olisin kovin mielelläni heittänyt kengät pois ja jatkanut matkaa paljain varpain, mutta se pieni ääni takaraivossa kielsi sinnikkäästi.

Häkellyttävintä matkalla oli maisemien ja kasvillisuusvyöhykkeiden vaihtuminen: alle vuorokausi aiemmin olin ollut ikijäätiköllä, sieltä olin kulkenut karun kivikon ja hiekkaerämaan halki varvikkoon, pensaikkoon ja aina vain rehevämmille seuduille, loppumatkan kuljimme sademetsän kosteassa vihreässä hämäryydessä. Uskomattomalta se tuntuu, enpä osaa sitä muillakaan sanoin kuvata. Ja että vielä omin jaloin…

Vihdoin saavuimme reitin porteille ja pääsimme kirjautumaan puistosta ulos. Meitä odotti lounas – kuinkas muuten. Tällä kertaa tosin saimme kolmen ruokalajin aterian sijaan paikallista ruokaa: pataa, jossa vihertävässä kastikkeessa uiskenteli kasviksia, ruokabanaania, (kokonaisia!) keitettyjä perunoita ja pieniä lihapaloja. Lisukkeena avokadoa ja juomana – kuinkas muuten – Coca Colaa! Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana oppaat ja kokki söivät kanssamme, tai ei nyt ihan sentään yhtaikaa, mutta heti meidän jälkeemme. Samasta padasta, josta olimme ruokamme ensin ottaneet… Ja niillä aterimilla ja astioilla, joita olimme juuri käyttäneet! Ja kun pari ensimmäistä oli saanut syödyksi, astiat kiersivät vielä seuraaville… 

Aterian jälkeen saimme vielä todistukset siitä, että olimme päässeet Afrikan katolle, sitten alkoi kotimatka, toisaalta iloisissa, toisaalta haikeissa tunnelmissa. Kylien läpi ajaessamme katselin auton ikkunasta ”tavallista elämää” – ja tajusin, että toden totta, näiden lähes kolmen kuukauden aikana tuo maahan tullessani eksoottiselta vaikuttava elämäntapa oli alkanut tuntua tutulta ja turvalliselta. Tarvitsi vain poistua muutamaksi päiväksi vähän erilaisiin oloihin, jotta sai huomata tuntevansa olonsa kotoisaksi katsellessaan kojujen hedelmänmyyjiä, kangoihin pukeutuneita naisia, daladaloja, koulupuvuissaan kulkevia lapsia ja kaikkea ”kotoista” elämää… Millainenhan kulttuurishokki minua odottaakaan Suomeen palattuani???

POHDINTAA
Unelmien tavoittelu on ihanaa ja tärkeää, niiden saavuttaminen antaa uskoa elämään ja Jumalaan – itsessäni ja omassa voimassani mikään tästä ei olisi ollut mahdollista. Ilman oppaitamme ja koko muuta seuruetta en olisi ikinä kyennyt haavettani toteuttamaan, oikeat ihmiset oikeassa paikassa ovat välttämättömyys ja siunaus. Oppaiden iloinen mieli, kannustava asenne ja auttamishalu olivat jotain sanoinkuvaamattoman upeaa, he todella tekevät työtään suurella sydämellä – minun parhaakseni.

Silti mietin maailman epäoikeudenmukaisuutta. Kaksi (rikasta länsimaista) turistia saa päähänsä jotain melkoisen mahdotonta. Sen toteuttamiseen tarvitaan yhdentoista ihmisen työpanos – tai useammankin, mikäli retken ”ulkopuoliset” vaikuttajat lasketaan. Meitä palvellaan, puolestamme tehdään kaikki mahdollinen, enemmänkin. Ja mitä he saavat tästä? Elannon, tai osan siitä, mutta millaisen? Puistomaksuja jo mietinkin, mutta pikaisen arvion jälkeen matkan hinnasta kun kulut (ruuat, polttoaineet ym) vähennetään, jää jäljelle kolmisensataa euroa / maksava asiakas. Tästä maksetaan työntekijöiden palkat, missä suhteessa, sitä en osaa edes arvata. Siis kuuden päivän raskaasta ruumiillisesta työstä viitisen kymppiä kullekin – mikäli palkka kaikilla olisi yhtä suuri. Vajaa kymppi päivässä, noin euro tunnista, mikäli työaika olisi vain kymmenen tuntia, mitä se todellakaan ei ole. Tällä hinnalla kannat taakkoja, pystytät ja purat leiriä, kokkaat, opastat, passaat ja palvelet – koko ajan ystävällisesti hymyillen. Tiedän toki, että tipit ovat olennainen osa työntekijöiden palkkoja – mutta vaikka maksaisin moninkertaisesti suositellun tipin (johon minulla ei todellakaan ole mahdollisuutta) ei suomalainen työntekijä edes vilkaisisi minuun ja tarjoamaani työhön päin. Onko kyseessä heikompiosaisen riisto vai oikeudenmukainen korvaus tehdystä työstä elannon turvaamiseksi? 

Entäpä minä itse? Ylitin itseni, monestikin. Kotoisissa oloissa en olisi saanut revittyä itsestäni irti sitä, mitä täällä tein ”vikisemättä”, joskaan en ihan aina innoissani. Nuoria oppaitamme ja kantajiamme katsellessani tunsin itseni välillä todella huonokuntoiseksi ja vanhaksi – mutta kuitenkin sain tehdyksi jotain, johon kaikki eivät kykene. Korkea ilmanala toki kohtelee eri ihmisiä eri tavoin, joillekin esteen tekevät puhtaasti terveydelliset syyt, mutta haluaisin silti ajatella, että sinnikkyytenikin näytteli osaansa onnistumisessani. Enpä tiedä, muuttiko tämä reissu minua ihmisenä yhtään miksikään – luultavasti olen tähän ikääni mennessä muotoutunut jo jokseenkin siksi, mikä olen. Hyvältä tuntuu silti ja aion tavoitella ”mahdottomia” tulevaisuudessakin. Veikko jo kyseli, että mitäs aiot seuraavaksi? Taitaa tuntea äitinsä melkoisen hyvin, poikanen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti