Päätin vuosia
sitten, että vielä joskus tässä elämässä kiipeän Kilimanjarolle. Mietin ja
pähkäilin tuokion, selailin nettiä ja kyselin Tansaniassa asuvilta ystäviltäni
miten sinne pääsisin… Aika kului, elämä ja arki veivät mennessään ja haave
hautautui. Opintojeni alkaessa olin jo unohtanut moista suunnitelleenikaan.
Opintojen alussa
meitä kannustettiin kovasti lähtemään harjoitteluun ulkomaille, mikäli se vain
olisi mahdollista. Mietin lähteväni, en vain uskonut siinä elämäntilanteessa
sen olevan mahdollista – avioero vireillään, opinnot alkamassa, elämä enemmän
ja vähemmän tyhjän päällä, arki sekaisin. Vähitellen asiat kuitenkin
järjestyivät, yksi toisensa jälkeen, ja aloin taas ajatella, että jospa
sittenkin jonnekin lähtisin. Kohde vain oli täysin hämärän peitossa, jossain
kaukana halusin sen olevan… Ehkäpä Afrikassa, se vaan on kohtalaisen laaja
käsite.
Eräänä iltana
katselin TV:stä luonto-ohjelmaa, joka kertoi Serengetistä. Upeat eläimet, ihana
luonto ja huikeat maisemat – TUONNE minä haluan! Läppäri syliin, pientä
googletusta ja siinä se oli: Tansania, harjoitteluni kohdemaa. (Olisikin ollut
aivan liian suoraviivaista, jos olisin tässä vaiheessa muistanut jonkin
kukkulan olemassaolon, ohjelmassa kun ei mainittu Kilimanjaroa lainkaan, sillä
vaikka kohtuullisen lähellä onkin, ei sentään Serengetissä.)
Seuraavalla
viikolla marssin opettajani luo ja ilmoitin, että nyt sen tiedän: Lähden
Tansaniaan. Opettaja mietti tuokion ja kertoi, että mikäpäs siinä, koulu tekee
yhteistyötä yhden sikäläisen sairaalan kanssa. Pientä arkistojen kaivelua ja
siinä se oli: Kilimajnaro Christian Medical Centre. Siis mikä??? Kilimanjaro???
Silloin minulle selvisi, että harjoittelupaikkani on aivan haaveilemani vuoren
juurella – vaikka itse olin asian unohtanut, Isä tiesi, milloin on oikea aika.
Harjoittelut tein
sitten mahdollisimman pitkää päivää tehden, jotta sain säästetyksi itselleni
lomaa oleskelun loppupuolelle. Loman alussa pikku retki Arushaan ja sitten…
Kilimanjarolle! Kiipeilymatkan ostin vasta paikan päältä, ihan muutamaa päivää
ennen lähtöä, ja vaikka usein kuuleekin kehotettavan, että matka pitäisi varata
ajoissa, toimi tämä tapa loistavasti – ja säästin pitkän pennin.
Tarjontaa on
todella paljon, läkähdyksiin saakka, mutta tässä toimi taas pelastuksena
taksikuskimme Alfred, joka suositteli tuttavaansa… Niin se vain menee, puskaradio
on paras ja luotettavin informaatiolähde. (Jos nyt joku haaveilee
Kilimanjarosta tai safarista, niin ota ihmeessä yhteyttä Williamiin +255 786 477 505,
tämä on WhatsApp, sitä käyttävät kaikki. Jos ihan oppaita pääset valitsemaan,
niin Isaya ja Selemani… Ja jos Moshin
suunnalla liikut niin ”ainoa oikea taksikuski” on Alfred, +255 715 688 957,
WA tämäkin.)
Reitiksi
valikoitui pohdinnan jälkeen Rongai route, joka nousee vuorelle sen Kenian
puoleiselta sivulta ja laskeutuu alas eri reittiä pitkin päätyen Maranguun –
näin pääsimme näkemään vuorta vähän laajemmalti. Pari päivää ennen lähtöä
William kävi itse katsomassa varusteemme ja toimitti meille ne, mitä meillä ei
ollut. Hiukan huvitti kuunnella, etteivät varusteemme riitä, huipulla kun voi
olla lämpötila jopa nollassa… Lähtiessä olin pakannut sen verran tavaraa, että
kotona olisimme selvinneet sujuvasti -15 - -20 asteesta. Tosin matkan
viimeisinä päivinä olimme kiitollisia meille lisätyistä varusteista, sillä emme
olleet varautuneet siihen, että kastuisimme läpimäriksi ilman mahdollisuutta
kuivatella varusteitamme jossakin.
Lähtöpäivän
aamuna William joukkoineen tuli noutamaan meidät ihan kotiovelta ja lähdimme
kulkemaan. Marangussa kävimme maksamassa puistomaksut ja kirjaamassa itsemme
sisään – turvallisuussyistä kaikissa majoituspaikoissa laitettiin ryhmäläisten
tiedot kirjoihin ja kansiin. Toki ymmärrän, että puiston tuotto on yksi Tansanian
matkailun kulmakiviä, ja tarvitseehan alue ylläpitoakin, mutta silti tuntuu
hieman kohtuuttomalta, että 11 ihmisen joukkio, joka vie meidät vuorelle,
opastaa, kantaa tavaramme, laittaa ruokamme ja pitää meistä kaikin puolin
huolta, saa huomattavasti pienemmän summan, kuin puisto ihan vain
olemassaolostaan. Marangusta matka jatkui vielä jokusen tunnin autokyydillä, ennen
kuin olimme Rongai-reitin lähtöpaikassa. Pikainen lounas ja matkaan.
ALKU:
Reissu alkoi
kesäisissä olosuhteissa, lämmintä ja aurinkoa riitti. Paitsi ensimmäisen päivän
iltana, jolloin sadekuuro pikaisesti mutta sitäkin tehokkaammin kasteli meidät.
Kalvovaatteet saatiin kyllä päälle, mutta koska illalla ei ollut mitään
kuivatuspaikkaa tarjolla, oli märät kamppeet otettava telttaan. Teltan sisään
ripustetut kuivausnarut eivät auttaneet, yö oli jo sen verran viileä, että
varusteet olivat aamulla kohtuullisen nihkeät ja vilpoisat. Märimmät
muovipussiin ja uutta kuivempaa päälle, ja matka jatkui.
Aluksi oli
melkoinen totutteleminen siihen, että on passattavana: Kun pääsee
leiripaikalle, on teltta jo pystyssä ja tavarat sisällä, hetken kuluttua saa
pesuvettä ja sitten pääsee välipalalle. Välipalan jälkeen on vuorossa hetki
lepoa, jonka jälkeen kuuluu kutsu päivälliselle. Noin retkioloissa en kyllä
itse kykenisi moiseen: alkukeitto, pääruoka lisukkeineen ja jälkiruuaksi
hedelmiä ja teetä… Aamulla herättyä aamupalle (puuroa pyyntömme mukaisesti,
paahtoleipää, munia joko keitettynä tai kokkelina, hedelmiä, teetä jne.), jonka
jälkeen matkaan sitten kun meille vaan sattui sopimaan... Ja minä kun olin
kuvitellut lähteväni telttaretkelle – mihin jäivät teltan pystytykset, savuavat
nuotiot, kastuneet tulitikut ja kituuttavat trangiat? Olimme Veikon kanssa ainoat retkikuntamme ”maksavat
jäsenet”, joten kaikki pyöri meidän ympärillämme… Ihanaa vai noloa – tosinaan oli
hieman hankalaa päättää.
Kun saimme
itsemme liikkeelle, jäivät kantajat purkamaan ja tyhjentämään leiriä. Eikä
kestänyt kauaakaan, kun he reippaasti askeltaen ohittivat meidät ”kevyine”
kahdenkymmenen kilon taakkoineen, joten seuraavalle leiripaikalle ehdittyämme
oli kaikki jo valmiina. Voin vain ihailla ja hämmästellä heidän
työmotivaatiotaan, voimiaan, taitoaan ja kuntoaan – lähtisitkö itse moiseen
hommaan? Toisaalta välillä tuli syyllinenkin olo: toiset raatavat hiki hatussa,
jotta minä saan nautiskella. Eivät menneet nallekarkit ihan tasan tälläkään.
LÄHESTYMINEN
Toisena
matkapäivänä vaellus jatkui maisemia ihaillen. Aurinko lämmitti ja tuuli
puhalsi – todella vaarallinen yhdistelmä. Illalla havahduin siihen, että vasen
hartiani ja kaulani vasen puoli olivat kokolailla kosketusarat, pitkähihaisen paidan
kauluksen ja huivin väli oli kärähtänyt todella tehokkaasti, kämmenselätkin
punottivat kohtuudella. Retkivarustusta miettiessäni olin varautunut kylmään ja
sateeseen – auringolta suojautuminen ei tullut mieleen muuta kuin sen verran,
että varasin pitkähihaisen paidan mukaan. Yleensäkin käytän mieluummin
vaatteita kuin suojakerroinvoiteita, mutta tällä kertaa niillä olisi ollut todella
tilausta, huivin läpi hengittämien noissa olosuhteissa oli jokseenkin
mahdotonta, joten seuraukset tuntuvat iholla vielä pitkään. Toisen päivän
iltapäivästä sain myös tuta korkean ilmanalan vaikutuksen vatsan toimintaan:
iltapäivän ja illan kuluessa sain vierailla pusikossa vähän päästä ja leiriin
päästyä lähes asuin huussissa. Vatsantyhjennys helpotti oloa, seuraavana
päivänä olo oli mitä mainioin.
ILMASTOITUMINEN
Kolmantena
päivänä olimme ylittäneet kolmentuhannen metrin korkeuden, oli vuorossa ”ilmastoitumispäivä”.
Leiri jäi paikoilleen, me lähdimme kipuamaan jokusen sata metriä ylemmäs
palataksemme takaisin seuraavaksi yöksi. Lähtiessä oli kuivaa ja aurinkoista,
joten levittelin ensimmäisenä päivänä kastuneet varusteet pusikoihin kuivumaan.
Korkeammalle nouseminen kävi verkkaisen rauhallisesti. Viisikymmentä askelta ja
tauko. Toiset viisikymmentä ja tauko. Kaksikymmentä ja tauko. Aina rinteen
jyrkkyyden mukaan.
Maisemat tällä korkeudella olivat kovin karuja, täällä voisi
hyvin filmata muutaman jatko-osan hobittielokuviin. Toisaalta laavakiviröykkiöt
olivat kyllä kovin ilmeikkäitä: katselemalla tarkemmin niistä löytyi
ihmiskasvoja, eläinhahmoja ja vaikka mitä – paljon enemmän ja monipuolisemmin
kuin poutapilviä katsellessa. Reissun ”kohokohta” oli luola, johon ”turistien
iloksi” oli raahattu kuolleen puhvelin raato. Siellä se köllötti kuivuneena ja
muumioituneena, näyn elävöittämiseksi oli raadon suuhun tungettu tukku heinää…
Ei minulle mikään mieleisin nähtävyys, mutta ehkä jollekulle toiselle sitten…
Takaisin palatessamme ”ykkösoppaamme” Isaya pyysi, että saisi mennä leiriin
vähän nopeammin, hän haluaisi mennä katsomaan, että kaikki on kunnossa. Me
jäimme sitten Selemanin kanssa palailemaan leiriin päin – ja katselimme, kun
Isaya katosi hetkessä näkymättömiin kukkulan taakse, seuraavan kerran näimme
loittonevan hahmon muutaman minuutin kuluttua jossakin kaukaisuudessa. Me
läähätimme kävellessämme – hän juoksi muutaman kilometrin matkan leiriin
ilmoittaakseen, että olemme tulossa.
PERUSLEIRIIN
Neljäntenä päivänä
siirryimme ”perusleiriin” Kibo Hutille, josta varsinainen huipulle nousu
tapahtuisi. Edellisen päivän ilmastoituminen auttoi kyllä, mutta melkoisen
rankka siirtymä oli silti. Leiriin päästyämme ja syötyämme etsimme jonkin tovin
geokätköä, joka oli kuitenkin mitä ilmeisimmin tuhoutunut, koska emme sitä
paikallistaneet. Olimme ehtineet torkahtaa muutaman tunnin, kun teltan ovelle
kolkutettiin, että nyt olisi aika… Vaatteet niskaan, pikku välipala, teetä
lämmikkeeksi ja menoksi. Tosin en saanut syödyksi mitään, neljännen päivän
tuliaisina oli tullut ruokahaluttomuus: ruuan ajatteleminenkin teki pahaa,
syömisestä puhumattakaan.
HUIPULLE
Puolilta öin
lähdimme nousemaan rinnettä tähtien tuikkeessa otsalamppujen valossa. Oppaat kertoivat, että
tarkoituksena on taivaltaa tunti ennen ensimmäistä taukoa, sillä useat lyhyet
tauot vain jäädyttäisivät meitä ja tekisivät nousun hankalammaksi. Siis mitä???
Tunnin nousu ilman taukoja? Se kaksikymmentä askelta ja tauko –rytmi oli
tuntunut ihan hyvälle. No, eipä siinä muuta kuin tassua toisen eteen. Pole Pole.
Pole Pole Pole.
Alkumatka taivallettiin hiekkaista rinnettä mutkitellen, jossakin vaiheessa hiekkarinne muuttui
louhikoksi. Kivien välissä kuljimme oppaan kannoilla katsellen, mihin jalan voi
asettaa. Väsytti. Hengästytti. Vatsaan sattui. Uuvutti. Taukoja oli pidettävä,
olipa niille aikaa tai ei. Ja matka jatkui, loppua ei tuntunut tulevan. Vähän
päästä vastaan tuli ihmisiä, jotka olivat kääntyneet takaisin – emmehän me vain
olisi seuraavat? Ja taas askel. Ja toinen. Ajatella jaksoi juuri sen verran,
mitä jalan siirtämiseen tarvitsi. Oppaat ottivat reppumme kantoon – huomasivat,
ettemme enää niitä kykenisi kuljettamaan, ja koska heidänkin tavoitteensa on saada
meidät perille (ja takaisin), kantavat he myös meidän taakkamme.
Kirjaimellisesti. (Eivät sentään meitä, onneksi, tosin talutusapua olisi
halutessaan saanut…)
Jossakin
vaiheessa taukoillessamme joku suomalaisryhmä ohitti meidät. Kuultuamme
kotoista kieltä tervehdimme heitä ja vaihdoimme kuulumiset hyvin lyhyesti ja
ytimekkäästi sanoja säästellen, pitkiin juttutuokioihin kenelläkään ei ollut
haluja. Kummasti vain pienikin tsemppaus antoi puhtia ja matka jatkui. Oppaat
jaksoivat kannustaa: ”We’re almost there, be strong.” Tosin, kun oli ollut
muutaman tunnin ”almost there”, alkoi usko siihen olla aika lujilla. Mutta
suomalainen sisu ei luovuta. Askel kerrallaan eteenpäin, kyllä se siellä
jossakin on...
Ikuisuuden – tai ehkä
kahden – jälkeen pääsimme rinteestä tasamaalle. Kulku ei kuitenkaan varsinaisesti
helpottunut, sillä rinne oli vienyt voimat ja vähän enemmänkin. Tuntui, että
joka askeleella piti henkäistä kerran jos toisenkin, taukoja oli pakko pitää,
halusi tai ei. Kädet alkoivat olla hyydyksissä, sillä jalkojen väsymisen myötä
painoa oli ollut pakko jakaa myös sauvojen varaan. Sauvoihin nojaaminen ja
tukeutuminen taukojen aikana alkoi jo tuntua kipuna olkapäissä, ei ole hyvä
nojata keppien päähän koko painollaan – vaan kun valinnan varaa ei ollut. Päässä
pyöri mitä kummallisimpia ajatuksia: askeleita ”rytmittivät” vuoroin laulut (muun
muassa Joulupukki, Joulupukki – mistähän sekin tuli?) ja rukoukset (Isä, anna
voimaa vielä tähän askeleeseen), toisinaan vain ajatus siitä, että enää ei voi
antaa periksi, haaveen toteutumien on liian lähellä. Pakko päästä eteenpäin,
jaksoi tai ei.
Tähtien katselu
antoi voimaa, samoin auringon nousun ihailu, sikäli kun jaksoi katseensa
ylöspäin nostaa. Vuoren yläosa oli ihanan vitivalkoisen lumen peitossa –
edellisenä iltana oli lumipyry, joka viimeisteli polkumme koristelun.
Useimmiten lunta on vain ihan huipulla, nyt rinne oli valkeanaan alas saakka –
tosin tämän näimme vasta palatessamme.
Lukemattomien
askelten ja henkäysten kuluttua käännyimme viimeisestä mutkasta – ja siellä se
oli, muutaman kymmenen metrin päässä. Loppurutistus, pikaiset kuvat ja… eipä
sitten juuri muuta. Oli kai liian väsynyt ajatellakseen mitään sen suurempia,
toki sitä oli tyytyväinen, mutta isompiin kevätjuhla- tai aaltoliikkeisiin ei
kyllä ollut energiaa, eikä edes haluja. Haave oli saavutettu, siinä oli
kylliksi ilman sen kummempia kommervenkkejä. Suurimman hämmästyksen aiheen
tälle tuokiolle antoi Selemani, joka takaisin päin lähtiessämme päätti tehdä juoksulenkin
jäätikön reunamilla. Me jaksoimme hädin tuskin hengittää – hän juoksi
pitkin jäätikköä lähes kuuden kilometrin korkeudessa kuin se olisi luonnollisin
asia tässä maailmassa!
LASKEUTUMINEN
Paluu sujui
hieman nopeammin, tosin ei juurikaan keveämmin. Helposti sitä ajattelisi, että
alaspäin tuleminen on kevyempää, mutta kun kaikki voimat on jo käytetty, ei se
keveyskään enää isommin auta. Askel askelelta raahustaen – kävelystä oli enää
turha puhua – taukoja pidellen pikku hiljaa takaisin päin. Nyt jo näki, mistä
oli ylös tullut ja missä oli kulkenut, onneksi oli sen verran väsynyt, ettei
jaksanut ajatella kovin tarkasti… Minullahan on jonkin asteinen korkeanpaikankammo,
oli siis parempi keskittyä katsomaan eteensä polulle tai jonnekin kaukaisuuteen
kuin lähemmäs rinnettä alaspäin… Toki sinnekin piti toisinaan vilkaista,
siedätyshoito kunniaan!
Loppuosa rinteestä meni kauhun, tuskan ja uupumuksen ”suloisessa
sekamelskassa". Veikko kulki hieman meidän edellämme, ei ollut yhtä väsynyt kuin
äitinsä, ja louhikossa laskeutuessamme huomasimme, että hän on jo rinteen
alaosan hietikolla – juoksemassa alaspäin! Eipä tullut pojalle mieleen, että
kaatuminen ei tuossa paikassa olisi kovin hyvästä – eikä edes kovin
epätodennäköistä, mikäli vauhti ei hidastuisi. Selemani lähti ottamaan ”karkulaista”
kiinni, minä jäin Isayan kanssa ”kiirehtimään” tapahtumapaikoille… Mitään
vahinkoa ei onneksi ennättänyt tapahtua – ellei oteta lukuun murrosikäisen
nuoren miehen henkisiä vammoja, jotka johtuivat perusteettomasta hössöttämisestä
ja totaalisesta nolaamisesta – eihän hän ollut tehnyt mitään pahaa eikä
vaarallista! Äiti mokoma vaan taas pilasi kaiken kivan, siitä saattoi sitten
murjottaa jokusen tunnin.
Itse päädyin tulemaan rinteen alaosan ”lumikenkäilytyyliin”: Ylös olimme
kivunneet serpentiinimutkia kulkien, alas tulin jokseenkin suoraan. Irtohiekka
luisti jalan alla juuri sopivasti, jotta sen saattoi antaa kuljettaa itseään
alaspäin kuin lumista rinnettä kulkiessa. Kevyttä se ei toki ollut, jouduin
jossain vaiheessa luopumaan kamerastanikin jaksaakseni loppumatkan. Melkoisen
noloa, eikö??? Kuitenkin liukuminen oli helpompaa ja nopeampaa kuin polun
seuraaminen. Juolahtipa siinä mieleen sellainenkin seikka, että jos vaikkapa
Alpeilla tarjottaisiin mahdollisuutta lumikenkäillä rinteitä alas laskettelun
sijaan pehmeässä puuterilumessa, saattaisin olla kiinnostunut,
laskettelemisesta en niinkään välitä… Tietääkö kukaan, onko sellainen
mahdollista?
Leiriin päästyäni olin melkoisen huonossa hapessa: olisin oksentanut jo matkalla
(korkean ilmanalan vaikutusta, ei mitään vaarallista), mutta en siihen kyennyt
joten paha olo jatkui. Perille päästyäni minulle tarjottiin tuoremehua, jota en
pystynyt kunnolla edes maistamaan, ruuan hajun ajatteleminenkin kuvotti.
Keuhkoja ja kylkiä särki, sen verran tehokkaasti olin käyttänyt hengityksen
apulihaksia. Raahauduin telttaan ja makuupussiin, palelin ja voin huonosti.
Yllätyin aika kovin, kun mittari kertoi, etten ollut kuumeessa, nämä ”olot”
olivat ihan vain väsymystä ja korkeaa ilmanalaa. Minulle luvattiin tunnin
lepoaika, sitten lähtisimme eteenpäin kohti alempaa leiriä. Yleensä lepoaika
tässä vaiheessa on kahdesta kolmeen tuntia, mutta olin joko sen verran kehnossa
kunnossa tai suoriutunut urakasta sen verran hitaammin, ettei moiseen
ylellisyyteen ollut aikaa.
Paluu alempaan leiriin oli melkoinen koettelemus. Joka paikkaa särki,
väsytti ja oksetti, ajatus ei kulkenut ollenkaan. Tilanteessa, jossa olisin
mieluiten käpertynyt nukkumaan, oli lähdettävä kävelemään vielä liki kymmenen
kilometriä. Tiesin sen olevan omaksi parhaakseni, mutta ei se tieto
varsinaisesti helpottanut. Matkalla alkoi sataa melkoisen rankasti, mutta olin
niin sekavassa tilassa, etten tajunnut sen kummemmin panna kalvotakin huppua
päähän kuin sadesuojaa repun päälle. Leiriin päästyäni olin läpimärkä ja
entistäkin väsyneempi ja kylmettyneempi. Läjäsin märät varusteet teltan
nurkkaan tietäen, etten niitä mitenkään kuivaksi saa, ja kömmin makuupussiin.
Jossain vaiheessa tuli kutsu teelle, jolle en jaksanut lähteä ja sitten
syömään, jonne en myöskään kyennyt. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin:
en muista, että minulle olisi milloinkaan tarjoiltu ateriaa vuoteeseen (paitsi
sairaalassa ollessa), mutta nyt tuotiin. Ja ihan sitä, mitä pyysin: keitettyä
riisiä ilman mitään mausteita. Se oli ainut, mitä saatoin edes kuvitella nieleväni,
ja söinkin – ainakin viisi haarukallista. Ja muutaman lohkon vesimelonia. Uni
voitti jälleen, keskiraskasta koomaa kesti reilun kymmenen tuntia (makuupussiin
olin ryöminyt yli kolmetoista tuntia aiemmin, muutamat herätykset välillä
olivat keskeyttäneet leponi) ja sitten olikin jo aamu.
VIIMEINEN PÄIVÄ
Aamu valkeni kauniina ja kylmänä. Vaatteet olivat edelleen märkinä ja
mytyssä teltan nurkassa, joten nyt avasimme kiitollisuudella Williamin mukaan
pakkaaman varavaatekassin: saisimme ainakin kuivaa päällemme. Lepo ja alemmalle
tasolle siirtymien olivat tehneet tehtävänsä: ruoka maittoi ja elämä hymyili.
Saatoimme siis jatkaa kotimatkaa hyvillä mielin.
Alamäkikävely on lajeista ehkä se rankin: ei toki niin uuvuttava ja
hengästyttävä kuin nousu, mutta ainakin itselleni aina se kivuliain. Eikä
tämäkään kerta ollut poikkeus. Koska minulla on pitkä, mutta kapea jalkaterä,
on minun jokseenkin mahdotonta löytää itselleni sopivaa vaelluskenkää: naisten
koot loppuvat auttamatta kesken ja miesten kenkien lestit ovat niin leveät,
ettei jalka pysy kengässä paikallaan vaan varpaat hakkaavat kengän kärkeen niin
juostessa kuin alamäkeen kulkiessa. Niin tiukkaan ei nauhoja pysty kiristämään,
ettei tätä tapahtuisi, joten osasin jo odottaa, mitä tuleman pitää. Tämän
reissun seurauksena tulen varmuudella menettämään ainakin yhden varpaankynnen,
luultavimmin kaksi. Sen verran ne ottivat itseensä kärkikosketuksista alamäkeen
kulkiessamme. Askeltaminen oli etenkin loppumatkasta melkoista tuskaa,
häpeäkseen on tunnustettava, että taisi siinä muutama ruma sana päästä
toisinaan.
Maisemat kyllä korvasivat kivun (ainakin alkumatkassa osittain) ja nyt
alkoi jo olla siinä kunnossa, että kykeni ajattelemaan, mitä oli tullut
tehdyksi. Matka oli kuitenkin kokolailla raskas, reilun parikymmentä
kilometriä. Yhdessä vaiheessa ehdin jo luulla, että olimme pääsemässä perille
ja huokasin jo lähes helpotuksesta… Mutta rakennukset, joille saavuimme, eivät
olleetkaan päätepiste vaan jotain siinä välillä, käveltävää olisi vielä jokunen
tunti… Olisin kovin mielelläni heittänyt kengät pois ja jatkanut matkaa paljain
varpain, mutta se pieni ääni takaraivossa kielsi sinnikkäästi.
Häkellyttävintä matkalla oli maisemien ja kasvillisuusvyöhykkeiden
vaihtuminen: alle vuorokausi aiemmin olin ollut ikijäätiköllä, sieltä olin
kulkenut karun kivikon ja hiekkaerämaan halki varvikkoon, pensaikkoon ja aina
vain rehevämmille seuduille, loppumatkan kuljimme sademetsän kosteassa
vihreässä hämäryydessä. Uskomattomalta se tuntuu, enpä osaa sitä muillakaan
sanoin kuvata. Ja että vielä omin jaloin…
Vihdoin saavuimme reitin porteille ja pääsimme kirjautumaan puistosta ulos.
Meitä odotti lounas – kuinkas muuten. Tällä kertaa tosin saimme kolmen
ruokalajin aterian sijaan paikallista ruokaa: pataa, jossa vihertävässä
kastikkeessa uiskenteli kasviksia, ruokabanaania, (kokonaisia!) keitettyjä
perunoita ja pieniä lihapaloja. Lisukkeena avokadoa ja juomana – kuinkas muuten
– Coca Colaa! Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana oppaat ja kokki söivät
kanssamme, tai ei nyt ihan sentään yhtaikaa, mutta heti meidän jälkeemme. Samasta
padasta, josta olimme ruokamme ensin ottaneet… Ja niillä aterimilla ja
astioilla, joita olimme juuri käyttäneet! Ja kun pari ensimmäistä oli saanut
syödyksi, astiat kiersivät vielä seuraaville…
Aterian jälkeen saimme vielä todistukset siitä, että olimme päässeet
Afrikan katolle, sitten alkoi kotimatka, toisaalta iloisissa, toisaalta
haikeissa tunnelmissa. Kylien läpi ajaessamme katselin auton ikkunasta ”tavallista
elämää” – ja tajusin, että toden totta, näiden lähes kolmen kuukauden aikana
tuo maahan tullessani eksoottiselta vaikuttava elämäntapa oli alkanut tuntua
tutulta ja turvalliselta. Tarvitsi vain poistua muutamaksi päiväksi vähän
erilaisiin oloihin, jotta sai huomata tuntevansa olonsa kotoisaksi
katsellessaan kojujen hedelmänmyyjiä, kangoihin pukeutuneita naisia, daladaloja,
koulupuvuissaan kulkevia lapsia ja kaikkea ”kotoista” elämää… Millainenhan
kulttuurishokki minua odottaakaan Suomeen palattuani???
POHDINTAA
Unelmien tavoittelu on ihanaa ja tärkeää, niiden saavuttaminen antaa uskoa
elämään ja Jumalaan – itsessäni ja omassa voimassani mikään tästä ei olisi
ollut mahdollista. Ilman oppaitamme ja koko muuta seuruetta en olisi ikinä
kyennyt haavettani toteuttamaan, oikeat ihmiset oikeassa paikassa ovat
välttämättömyys ja siunaus. Oppaiden iloinen mieli, kannustava asenne ja
auttamishalu olivat jotain sanoinkuvaamattoman upeaa, he todella tekevät
työtään suurella sydämellä – minun parhaakseni.
Silti mietin maailman epäoikeudenmukaisuutta. Kaksi (rikasta länsimaista)
turistia saa päähänsä jotain melkoisen mahdotonta. Sen toteuttamiseen tarvitaan
yhdentoista ihmisen työpanos – tai useammankin, mikäli retken ”ulkopuoliset”
vaikuttajat lasketaan. Meitä palvellaan, puolestamme tehdään kaikki
mahdollinen, enemmänkin. Ja mitä he saavat tästä? Elannon, tai osan siitä,
mutta millaisen? Puistomaksuja jo mietinkin, mutta pikaisen arvion jälkeen
matkan hinnasta kun kulut (ruuat, polttoaineet ym) vähennetään, jää jäljelle
kolmisensataa euroa / maksava asiakas. Tästä maksetaan työntekijöiden palkat,
missä suhteessa, sitä en osaa edes arvata. Siis kuuden päivän raskaasta
ruumiillisesta työstä viitisen kymppiä kullekin – mikäli palkka kaikilla olisi
yhtä suuri. Vajaa kymppi päivässä, noin euro tunnista, mikäli työaika olisi
vain kymmenen tuntia, mitä se todellakaan ei ole. Tällä hinnalla kannat
taakkoja, pystytät ja purat leiriä, kokkaat, opastat, passaat ja palvelet –
koko ajan ystävällisesti hymyillen. Tiedän toki, että tipit ovat olennainen osa
työntekijöiden palkkoja – mutta vaikka maksaisin moninkertaisesti suositellun
tipin (johon minulla ei todellakaan ole mahdollisuutta) ei suomalainen
työntekijä edes vilkaisisi minuun ja tarjoamaani työhön päin. Onko kyseessä
heikompiosaisen riisto vai oikeudenmukainen korvaus tehdystä työstä elannon
turvaamiseksi?
Entäpä minä itse? Ylitin itseni, monestikin. Kotoisissa oloissa en olisi
saanut revittyä itsestäni irti sitä, mitä täällä tein ”vikisemättä”, joskaan en
ihan aina innoissani. Nuoria oppaitamme ja kantajiamme katsellessani tunsin
itseni välillä todella huonokuntoiseksi ja vanhaksi – mutta kuitenkin sain
tehdyksi jotain, johon kaikki eivät kykene. Korkea ilmanala toki kohtelee eri
ihmisiä eri tavoin, joillekin esteen tekevät puhtaasti terveydelliset syyt,
mutta haluaisin silti ajatella, että sinnikkyytenikin näytteli osaansa
onnistumisessani. Enpä tiedä, muuttiko tämä reissu minua ihmisenä yhtään
miksikään – luultavasti olen tähän ikääni mennessä muotoutunut jo jokseenkin
siksi, mikä olen. Hyvältä tuntuu silti ja aion tavoitella ”mahdottomia”
tulevaisuudessakin. Veikko jo kyseli, että mitäs aiot seuraavaksi? Taitaa
tuntea äitinsä melkoisen hyvin, poikanen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti