Se oli siinä – harjoittelu KCMC:ssa on nyt muistoja vaan….

Käsittämättömän nopeasti on aika kulunut, vasta eilen tulin ja nyt on jo harjoittelu takana. Tänään viimeinen päivä, huomenna alkaa loma. Suunnitelmia pää tulvillaan, saa nähdä, mitä kaikkea tässä ennättää.

Ajattelin tähän jonkunlaisen välitilinpäätöksen laatia, muistella menneitä ja pohdiskella harjoittelussa koettua yhdeltä jos toiseltakin kantilta. Kaikkea en pysty kertomaan, varmaa on kuitenkin, että tämä matka on ollut yksi elämäni antoisimmista ja opettavaisimmista, monellakin tavalla. Kaikki ei todellakaan ole ollut kaunista ja ihanaa, sillä kolikolla tuppaa aina olemaan se toinenkin puoli, mutta juuri siitä olen kiitollinen, että olen saanut nähdä ainakin osan molemmista.

Se, että on yksin harjoittelussa, tekee siitä kovin toisenlaisen, kuin jos olisi siellä kaverin kanssa.  Varsinkin ympäristössä jossa on ummikkona, olisi joskus mukavaa puhua jonkun kanssa ilman ylimääräistä ponnistelua ymmärtääkseen ja tullakseen ymmärretyksi. Toisaalta, sellaisessa tilanteessa saattaisi helpostikin vetäytyä ”omaan porukkaan”, jutella vain sen oman kaverin kanssa, jolloin ehkä ei olisi niin aktiivisesti mukana muussa toiminnassa. Ja ehkäpä erinäiset itselle hankalat asiat saisivat jopa suuremmat mittasuhteet, kun niitä päivittelisi jonkun kanssa. Nyt, kun ”päivittelyseuraa” ei ollut saatavilla, ei niin pitkään jäänyt hämmästelemään tai paheksumaan jotain näkemäänsä, vaan sivuutti sen kohtuullisen nopeasti ja jatkoi taas uusien asioiden parissa. Toki juttelin iltaisin Veikon ja Neeman kanssa, mutta harjoittelussa olin varmasti paremmin ”läsnä”, kuin jos minulla olisi ollut joku kaveri mukana. Ja toisaalta, iltaan mennessä asioihin oli yleensä saanut sen verran etäisyyttä, että niistä pystyi juttelemaan ilman suurempia tunnekuohuja.

Kieltä taitamattomana oppii pakostakin tarkkailemaan ympäristöään ja sen tapahtumia tarkemmin. Huomaa ja havaitsee paljon asioita, jotka saattaisivat mennä muuten ohi – toisaalta ohi menee toki paljon sellaista, jonka ymmärtäisi, jos osaisi kieltä. Puolensa kummassakin. Samoin oppii myös sanatonta viestintää – yllättävän hyvin sain potilaille ”selitettyä”, mitä halusin heille tehdä tai heidän tekevän, samoin myötätuntoa voi osoittaa sanoittakin. Kädestä kiinni pitäminen, silmiin katsominen tai otsan silittely ei juuri sanoja tarvitse, kosketuksellakin voi kertoa paljon. Siihen jos vielä yrittää liittää edes jonkin oppimansa lausahduksen tai sanan (useimmiten ”pole”, jolle ei ole vastinetta suomenkielessä, mutta joka tarkoittaa myötätunnon osoitusta), saa useimmilta potilailta kiitollisen hymyn tai sanan. Sekin, että joku yrittää sanoa jotain jota en ymmärrä, kääntyy hyväksi sillä, että haen paikalle jonkun, joka kertoo minulle, mitä asiaa potilaalla oli. Pienelläkin tavalla voi osoittaa, että välittää. 

Omaa osallisuuttani ja osallistumistani mietin harjoittelun kuluessa paljonkin. Kaikillahan on joskus päiviä, jolloin ei jaksa olla parhaimmillaan. Täällä kuitenkin huomasin erityisen selkeästi sen, miten oma sisäinen maailma vaikuttaa kaikkeen. Jos olin herännyt päivään positiivisin ajatuksin, tuli päivästä useimmiten antoisa ja mukava. Jos taas olin jostakin syystä väsynyt tai kyllästynyt, niin huomattavan suurella todennäköisyydellä päivästäkin tuli kurja. Samalla osastolla, samojen ihmisten kanssa, samoja tehtäviä tehdessä saattoi olla kaksi aivan erilaista päivää. Toki on kohtuutonta kuvitella pystyvänsä olemaan yli-ihminen ja menevänsä aina iloisena joka paikkaan, mutta toisinaan on kyllä hyvä ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa turha surkeilu. 

Kuluneen harjoittelun kirkkaimpina helminä mieleeni jäävät harjoitteluni ensimmäisen viikon pikkuvauvojen osasto, synnytysosasto ja ensiapu. Näissä kussakin olisin voinut olla vaikka kuinka pitkään. Tosin näin jälkeenpäin ajatellen ehkä siihen vauvalaankin olisi vähän kyllästynyt, jos sinne olisi viikkokausiksi jäänyt. Kyllä se vain niin taitaa olla, että olen enemmän vaihtuvien tilanteiden ja äkillisten käänteiden ihminen. Pidän suunnattomasti siitä, että tilanteet vaihtuvat nopeasti ja tekemistä on koko ajan tarjolla, siksipä yllätyksiä tarjoavat työtehtävät, kuten synnytykset ja ensiapu, pitävät minut liikkeessä ja hyvillä mielin. Opinkin harjoittelun loppuvaiheessa itseäni uudella osastolla esitellessäni painottamaan sitä, että ”I’m really bad in doing nothing, so please keep me busy. ” 

 

Olen jo aiemminkin sitä ounastellut, mutta entistä vakuuttuneemmaksi alan tulla siitä, että unelmatyöni ei löydy vuodeosastolta vaan jostain hektisemmästä ympäristöstä. Toki ne menetykset ja takaiskutkin tulevat siellä rajumpina – kuolleina syntyneet vauvat, onnettomuuden uhreiksi joutuneet ja ”yllättävät kuolemat” sekä näihin liittyvä järkyttyneiden omaisten kohtaaminen ovat osa päivittäistä arkea kyseisissä paikoissa – ainakin täällä. Kotona on onneksi toisin – ja vaikka olen kotoisia oloja aiemminkin arvostanut, niin tämä reissu kirkasti ennestään sitä, millainen onnela Suomi lopultakin on. Siitä sopii itse kunkin olla kiitollinen. 

MUTTA MITÄ SITTEN OIKEASTAAN OPIN?

KÄDENTAITOJA:Varsinkin ensiavussa sain kanyloida, katetroida, ottaa verikokeita ja tehdä kaikkea yllin kyllin. Vieläkään eivät kaikki suonet löydy ensiyrittämällä – mutta useimmiten näiden henkilöiden kohdalla kokeneellakin hoitajalla on hankaluuksia. Ja todellakin, vaikka vain kahdesti sen tehneenä, uskon nyt tietäväni lapsen maailmaan saattamisesta sen verran, etten ihan paniikkiin joudu, jos sellainen tilanne joskus kohdalle osuu. Kaikki arvostus ja kunnia kätilöille, he ovat todella alansa huippuja, mutta aina eivät vauvat valitse kovin hyvin sitä paikkaa, missä syntyvät.
ITSELUOTTAMUSTA: Olen huomannut sittenkin oppineeni jotain, pystyn tekemään paljon sellaista, mihin ennen en kyennyt tai jota arkailin. Viime keväänä yllättänyt paniikkimieliala siitä että pitäisi kohta töihin kyetä, ei enää nosta päätään, sen sijaan odotan tulevaa iloisin ja luottavaisin mielin.
KÄRSIVÄLLISYYTTÄ: Täällä kaikki ei todellakaan tapahdu heti, odottamisen sietäminen nousi arvoon arvaamattomaan.
TARKKAILUA: Jos et muuta voi, niin tarkkaile, siinäkin oppii todella paljon. Paitsi työtehtävistä, myös ihmisistä.
ROHKEUTTA sanoa asiat noin kuin ne omasta mielestä ovat – toki tähän pitää sisällyttää
HIENOTUNTEISUUTTA: Kaikkea ei todellakaan kannata möläyttää ihan heti ja niillä sanoilla, mitä mieleen juolahtaa.
NÄKEMISTÄ: Usko siihen, mitä näet, älä siihen, mitä sanotaan. Jos esimerkiksi kanyloidessa olet sitä mieltä, että olet löytänyt sopivan suonen, älä valitse toista vain siksi, että joku toinen oli sitä mieltä. Ja jos se saturaatio on alhainen, usko mittaria, älä vitkuttele lääkärille kertomista.
ITSENI ARVOSTAMISTA: Hyvästä palautteesta tulee ja saakin tulla iloiseksi – etenkin, kun tietää ansainneensa sen. Toisaalta, itseään voi arvostaa niinkin, että antaa joskus itselleen luvan olla väsynyt ja ottaa rauhallisesti, itseään ei ole pakko piiskata koko ajan eteenpäin.
NÖYRYYTTÄ: Kaikkea ei voi eikä vielä pidäkään osata. Se vain pitää tunnustaa. Aina voi kysyä apua ja oppia uutta.
ELÄMÄN ARVOA: Täällä sen rajallisuus konkretisoitui niin monesti, että kyllä näitä päiviään on syytä arvostaa, jokaista, joka annetaan. Vaikkei aina naurata. Eikä laulata.

Näihin tunnelmiin päätän tämän tuotokseni. Toki saatte vielä kuulla lomaseikkailuista, mutta virallisen osuuteni päätän vanhaan rukoukseen, jota pidin ohjenuoranani ja voimanlähteenäni harjoittelun aikana: