lauantai 31. joulukuuta 2016

Se toinen näkökulma: potilaana KCMC:ssä



Torstai-iltapäivällä kotiin tullessani Veikko oli kovin nuutunut ja punaposkinen. Omasta mielestään oli kyllä ihan kunnossa, vähän vaan kuumuus väsytti, mutta hiukan tuo selitys epäilytti. No, kuumuus kyllä väsytti, mutta tällä kertaa se tuli kyllä sisältäpäin, mittari näytti 39 astetta. Kotioloissa en toki tuollaisille lukemille korvaani lotkauttaisi, muutama päivä nyt vähintäänkin katseltaisiin kotona, mutta tunnollisena sairaanhoitajaopiskelijana päätin kurkata, mitä mieltä Terveysportti on sairastamisesta matkan aikana. No siellä toimintaohje on kokolailla yksiselitteinen: Korkean kuumeen saaneen henkilön (erityisesti päiväntasaajan alueella Afrikassa) on hakeuduttava sairaalaan vielä saman päivän aikana, siinäkin tapauksessa, että paluulento olisi jo seuraavana päivänä. No, meillä ei onneksi paluulento vielä häämötä, mutta siitä huolimatta lähdettiin tohtorisedän pakeille. 
 
Sairaalavalinta oli helppo tehdä eikä sen etsimiseenkään tärvääntynyt aikaa. Taksilla KCMC:n pihaan ja ”Outpatient” –ovesta sisään. Aulassa oli palvelutiski, mutta ei ketään sen takana. Kaikki opasteet täällä, kuten muuallakin sairaalassa, olivat swahilinkielisiä, joten hiukan ihmettelimme, mille ovelle ensin kolkuttelisimme. Hetken pyörimisen jälkeen käytävää pitkin lähestyi sairaalan työntekijältä näyttävä mies, ja häneltä sitten kysymään, että minnekähän tässä pitäisi mennä, kun tohtoria tekisi meili tavata. Hän pyysi meidät mukaansa, vei ulos ja viereisestä sivuovesta sisään. 

Ilmeisesti tämä oli se paremman kansan käyttöön valittu ovi, sillä enpä olisi enää tajunnut samassa sairaalassa olevanikaan, jossa jo liki kaksi viikkoa olin harjoitellut. Lattiat kiiltävää valkoista laattaa, siistit vaaleankeltaiset seinät, ovet tummaa puuta ja niissä messinkisiä nimikylttejä: pukuhuoneita, toimistotiloja ja vaikka mitä. Päivystystilojen verhojen ja sermien takaa kuului kaikenlaisten valvontalaitteiden piippauksia – tuttu sairaalaääni pitkästä aikaa. Kuljimme jonkin matkaa ja tulimme käytävälle, johon hän pyysi meitä asettautumaan odottamaan. 

Hetken päästä mies tuli takaisin ja kertoi, että Veikko voi jäädä tähän odottelemaan, mutta minun pitäisi lähteä hänen mukaansa. Tietenkään en tässä vaiheessa tajunnut, että ainakin osa palveluista pitää maksaa ennakkoon, ajattelin vain meneväni täyttämään joitain henkilötietoja, joten jätin repun kaikkine tavaroineen Veikolle. Kun minulle selvisi, että kyse onkin maksukeikasta, lähdin hakemaan reppua – ja tavoilleni uskollisena eksyin sairaalan sokkeloihin. Kiertelin ja kuljeskelin ympäriinsä löytämättä reittiä, josta olimme tulleet. Seuraavaksi ajattelin mennä ulos, sillä sitä kautta osaisin mennä oikeaan paikkaan. Uloskäyntiäkään ei kuitenkaan ihan niin vain löytynyt,  Exit – Kutoka –kyltit ohjasivat sisäpihoille (sairaalassa on useita sellaisia, näissä potilaat muun muassa kuivattelevat pyykkejään) ja röntgeniin ohjaava kyltti johti umpikujaan, jonka päässä oleva ovi oli naulattu kiinni… Vihdoin kuitenkin löysin tieni ulos rakennuksesta ja pääsin kiertämään oikeaan paikkaan. 



Tullessani lääkäri olikin jo tutkimassa Veikkoa, haastetta toi jälleen kerran se, etten saanut hänen aksentistaan juurikaan selvää. No onneksi oli paperia, kynä ja googlekääntäjä, tohtori kirjoitti kunkin kysymyksensä ydinsanan paperille ja minä tarkastin googlesta ne, joita en tunnistanut. Näin pääsimme yhteisymmärrykseen taudin kuvasta: Korkea kuume (39, ihan mittarilla mitattu, ei arvattu), ei yskää, ei nuhaa, ei ripulia, ei limaisia ulosteita… Ei mitään muuta kuin kuume. Tämähän toki mitattiin uudelleen, ja se olikin laskenut vähän reiluun 37 asteeseen. No, kivahan se on että kuume laskee, mutta se edestakaisin sahaava kuume kun on kovinkin tuttu malarian oire... No estolääkitys on ollut päällä, mutta mikäänhän ei anna varmaa suojaa. Eipä siinä muuta kuin verikokeita ottamaan – tohtori ystävällisesti ilmoitti, että niille tulee sitten hintaa, että olenko nyt aivan varma, että haluan niitä otettavaksi? Onni on matkavakuutus, joka kattaa kaiken, joten homma oli sillä selvä – lääkkeitä myöten. Labratulokset luvattiin seuraavaksi päiväksi, varmuuden vuoksi Veikko sai kuitenkin mukaan popsittavaksi sekä antibiootteja, malarialääkkeitä että paracetamolia. 


Päivän saalis

                              
Paluumatka daladalalla ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä, meitä ei suostuttu jättämään oikealle pysäkille, vaikka kuinka yritin selittää, että ihan oikeasti haluamme ulos juuri tässä. Auto kyllä pysähtyi, mutta ovea ei meille avattu. Eivät varmaan uskoneet, että voisimme oikeasti asua kampuksella ja yrittivät tiputtaa meidät kyydistä reilun kilometrin päähän erään hotellin eteen. Päätimme jatkaa matkaa päätepysäkille ja tulimme toisella daladalalla takaisin. Tulihan tehtyä ilta-ajelu päivän päätteeksi. Jotenkin olin siinä mielentilassa, että minua lähinnä huvitti koko juttu, vaikka olisihan siitä voinut päreensäkin polttaa. No mieluummin kuitenkin hihittelin itsekseni – ja vähän Veikollekin.  

Perjantaina menin sitten taas maksuluukulle (täällä kaikki alkaa sieltä, ilmeisesti joka kerran). Sieltä sain lisää papereita, jotka kourassani lähdin metsästämään labratuloksia. Löysin paikan, josta ne olisi pitänyt saada, vaan eivätpä olleet valmiina. Iltapäivällä uusi yritys, nyt sain niistä osan. Kukaan ei ollut missään vaiheessa muistanut mainita minulle, mitä minun pitäisi tehdä tulokset saatuani, olisiko mentävä uudelleen päivystykseen vai koetettava saada lääkäri kiinni jotenkin muuten – vai hoitaisiko asiaa vastaisuudessa joku ihan toinen henkilö. No, pähkäilin aikani ja kysyin työkavereilta, he totesivat että kysy keneltä tahansa, lääkärinkiertohan alkaa kohta, niin on vara mistä valita. Niinpä sain vastaukset analysoiduksi, kaikki kunnossa. Kuurit kuitenkin olisi syytä syödä loppuun – varmuuden vuoksi.  Koska en tavannut enää ”oikeasti” ketään lääkäriä, jäivät kaikki Veikon paperit minulle – todennäköisesti laskutettavat asiat kuitenkin ovat jo sairaalan arkistossa…

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Perjantaina Veikko oli jo kuumeeton . eikä se ole noussut tähänkään mennessä uudelleen. Mysteeriksi jäi, mikä oli vialla, mutta eipä tuo haittaa, kun kuitenkin tuli kuntoon.

Ensi viikolla pääsen sitten kokeilemaan sairaalan palveluita vol.2, sillä kiitos Turkinpippurin, yhdestä poskihampaastani puuttuu nyt suunnilleen neljännes. Se käynti karmii jo etukäteen: Suomessakin on vain yksi hammaslääkäri, jonka annan ropeltaa suussani – ja tämä luottamussuhde on rakennettu Diapamin, puudutteiden ja ilokaasun voimalla. No, eipä tässä taida muukaan auttaa, sen verran tuo lohkeaman reuna repii kielen syrjää, että ei tee mieli sitä tuollaisenakaan pidellä. Iik. Apua. Saa pitää peukkuja.

Kuullun ymmärtäminen muuttuu luullun arvaamiseksi



Toinen harjoitteluviikko ei mennyt ihan yhtä hyvällä fiiliksellä, kuin ensimmäinen. Jos olisin alussa arvannut, mitä tuleman pitää, tai pikemmin ei pidä, olisin saattanut jäädä vielä vauvojen luo… Viime viikolla tunsin sentään tekeväni jotakin, tällä viikolla… No jaa… Onhan se tekemistä seisoskelukin. Ja istuminen.

Tämän viikon pienten lasten osastolla lapset olivat äitiensä hoivissa, hoitajat lähinnä vain jakoivat lääkkeitä ja säätivät hapen virtausta, joiltakin potilailta imettiin limaa hengitysteistä. Koska osastolla muutoinkin oli vähemmän potilaita, tuntui toisinaan siltä, että siellä ei kerta kaikkiaan tapahdu mitään. 

Aamulla työt alkoivat klo 7:30, siinä istuskeltiin aluksi, kunnes joskus kahdeksan seutuvilla lähdettiin hoitajien kierrokselle. Tällä kierroksella yököt kertoivat jokaisesta potilaasta jotakin aamuvuorolaisille, mutta koska tämä raporttikierros pidettiin swahiliksi, en siitä juuri mitään kostunut, korkeintaan sen, mitä ennätin vilkaista sängyn päässä roikkuvista papereista. Tämän kierroksen jälkeen pidettiin vielä yhteenvetoraportti kansliassa. Siinä hoitaja luki ääneen edellisestä yöstä raportoimansa asiat. Kuten viime viikollakin, tässä raportissa mainittiin vain sairaimman lapsen vointi, koska ”lopuilla lapsilla oli melko hyvä yö”. Luonnollisesti tähänkin raporttiin piti kirjata kaikki osaston tarvikkeet – suomalaisena hieman outo ajatus on se, että tavarat noin vain katoaisivat. Toisaalta, lääkekaapissa oli pieni lukittava ”kassakaappi”, jonka ajattelin olevan jokin huumausainekaappi, mutta siellä säilytettiinkin stetoskooppeja ja muita arvotavaroita, eli ilmeisesti tavaroiden laskemiselle on perusteensa. Raportin tärkeänä osana oli myös ”daily checking list”, se luettiin joka aamu läpi ja sen mukaan tarkastettiin varmaan reilu parikymmentä kohtaa lähtien siitä, että kaikilla on työvaatteet päällä. 

Aamuraportin jälkeen vaihdettiin lakanat ja siistittiin osasto. Lakanoita vaihdettiin vähän pärstäkertoimen mukaan, mitään logiikkaa en siinä havainnut. Jossakin huoneessa saattoi useampikin saada puhtaat lakanat (no, nyt liioittelin, sillä vain aluslakanat vaihdettiin), kun taas viereisessä huoneessa kukaan ei saanut sellaisia. Toisinaan tyhjinä olleisiin vuoteisiin laitettiin lakanat, toisinaan ei. Siivoojapoika moppasi osaston ja tasoja pyyhittiin räteillä ja osittain jopa puhdistusaineella. Tämän siivoilun jälkeen sitten odotettiin lääkärinkiertoa alkavaksi. 

Lääkärinkierto kesti kauan, siinä sitä sitten kuunneltiin kun opettaja pisti oppilaitaan koville, sillä nämä olivat jo melko lähellä valmistumista. Tämä oli kuitenkin jokseenkin mielenkiintoista, sillä nyt käytettiin englantia, jota minäkin ymmärsin. Tai olisin ymmärtänyt, jos olisin taustamelulta kuullut, sillä täällä puhutaan kovin hiljaa, eikä ääntäminen aina ole sieltä selkeimmästä päästä. Hoitajan toimenkuvaan tässä vaiheessa kuului seistä hiljaa ja kun lääkäri saa potilaan tiedot ja päivän hoitosuunnitelman kirjoitettua papereihin, niiden siirtäminen vihkoon. 

Kierron jälkeen oli teetarjoilu. Täällä ”talo tarjoaa” välipalaa / lounasta. Useimmiten se on valkoista leipää ja makeaa, maitoista teetä. Joskus saattaa tarjolla olla puuroakin (siis meikäläisittäin velliä, kyllin löysää kupista juotavaksi) ja taisinpa jossakin astiassa nähdä jotain riisin tapaistakin. Nopeita hiilareita eikä tietoakaan kuidusta tai proteiinista, mutta kyllä sen hyvin voi syödä, kun ei isommin ajattele.  

Iltapäivän aikana ei sitten juuri muuta tapahdu kuin lääkkeiden jako, sillä vierastunnin aikaan ei hoitotoimia tehdä. Iltavuoron alkaessa tehtiin taas uusi kierros – ja jälleen kerran pääsin kuuntelemaan raportteja, joista en ymmärtänyt tavuakaan. 

Osasto itsessään oli kovin ankea ja kauhtuneen oloinen, tummat, ajan saatossa kiiltäviksi kuluneet betonilattiat, seinissä hilseilevää maalia ja kaiken näköistä tahraa ja kolhua kaikissa pinnoissa. Puhtaudesta toki yritettiin pitää huolta, mutta jotenkin tuntui, että pyyhkimisen ja moppaamisen antama hyöty kyllä menetettiin heti ensimmäisissä potilaskontakteissa. Hoitajat ja lääkärit kun kiertävät potilaalta toiselle sen enempää käsiään pesemättä tai desinfioimatta. (Yhden kerran omia käsiäni desinfioidessani yksi hoitaja pyysi minulta lorauksen, koska ”se pehmentää niin mukavasti käsien ihoa”.) Harvakseltaan jotkut opiskelijat käyttävät käsidesiä (se on jokaisen oma hankinta, talo ei tarjoa), mutta niin pieniä määriä, ettei sillä ole mitään vaikutusta: pisara kämmenelle ja pikainen hieraisu. Toisinaan lapsia ja aikuisia kulkee missä sattuu – haettiinpa kerran vauvalasta (siis sieltä, missä olin viime viikon) yksi vauva ”maskotiksi” hoitajille… Likapyykin hakija on kyllä suojannut itsensä (on essu ja maski ja saappaat ym), mutta se likaisten vuodevaatteiden rullakko kulkee koko osaston läpi ja osastolta tulleet pyykit kipataan kuorman päälle ”pelmuttelemista” mitenkään välttelemättä. Huoneita oli neljä, näistä kaksi oli kymmenen sängyn huoneita (siis 20 henkilön, sillä lapsilla oli äiti mukanaan, jollakulla taisi olla joku sisaruskin) ja muut vähän pienempiä. Täällä ei tarvita eikä arvosteta yksityisyyttä samalla tavoin kuin kotona – tai ehkei sitä vain ole mahdollista
Osaston Top Ten -listat

Lääkekaappi eroaa hieman meikäläisestä


Kaiken kaikkiaan viikko oli aika tylsä: Maanantai meni mitään tekemättä, ihan vaan katsellessa ja kuljeskellessa ympäriinsä. Mitään varsinaista perehdyttämistä en osastoon saanut, joten jouduin selvittelemään oloja ihan vain tarkkailemalla. Minulle oltiin noin periaatteessa ihan ystävällisiä, mutta varsin usein huomasin istuvani itsekseni muiden jutellessa keskenään – tai kadottua tekemään jotakin, mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Ystävällisimpiä minulle olivat toiset opiskelijat, he ottivat mukaan kaikkeen, mitä tekivät. Lieneekö osastolla sitten niin paljon opiskelijoita, että hoitajat ovat heihin väsyneet, itse ainakin koin, että hoitajilla ei ollut juurikaan intoa opastaa minua.

Tiistaina otin kyllästymisen ehkäisemiseksi läppärin mukaan ja esittelin halukkaille sekä Suomea että suomalaisia sairaalapalveluja. Vähän dioja tehdessäni mietin, kehtaanko edes ottaa netistä sairaalakuvia, niin toisenlaisessa maailmassa täällä eletään. Kaikki hämmästelivät suomalaista ilmaista koulutusta kouluruokineen kaikkineen sekä korkeaa palkkatasoa, oli kokolailla työlästä saada selvitetyksi että myös kulut ovat kokonaan toista luokkaa. Toki elintasomme on korkeampi kuin tansanialaisten, ei sitä tosiasiaa voi muuksi muuttaa.  Myös sairaalat saivat aikaan hämmästyneitä ja ihastelevia kommentteja – ehkä pientä kateuttakin. 

Keskiviikosta tuli tynkäpäivä, sillä lääkärinkierron aikana aloin tuntea itseni huonovointiseksi ja lähdin kotiin ennen kuin joko pyörtyisin tai oksentaisin. Mistään vakavasta ei kuitenkaan ollut kyse, ilmeisesti olin vain juonut liian vähän, sillä kotiin päästyäni ja tankattuani itseni täyteen vettä olo kohentui nopeasti. Lähdimme sitten käymään uimassa ja suihkussa, poikkesimme kaupassakin.

Torstaina päätin sisuuntuneena että en enää suostu vain olemaan, jotain täytyy päästä tekemäänkin ja tungin mukaan aina, kun joku johonkin lähti. Ja se kannatti: kävin röntgenissä (en toki sisällä saakka) viemässä pientä potilasta keuhkokuvaan ja löysin yhtä potilassänkyä seuraamalla jotakin, josta minulle ei ollut edes mainittu: osaston välittömässä läheisyydessä oli pienten lasten tehostetun valvonnan osasto, jossa kaikkein sairaimmat lapset hoidettiin. Tässä yksikössä oli kaksi huonetta ja yhteensä tilat noin kuudelle lapselle. Ulkoisilta puitteiltaan yksikkö oli kuin toisesta maailmasta, vaalea laatoitettu lattia ja siistit vaaleankeltaiset seinät tekivät paikasta valoisan ja miellyttävän ympäristön. Toki täälläkään ei suurempia laitteita ollut: jokunen happipullo ja monitori (siis ei ekg vaan se, josta näkee saturaation, sykkeen ja verenpaineen) ja imulaitteet. Hoitajia oli kyllä koko ajan paikalla, samoin yksi lääkäri piti työtilaansa tämän osaston nurkassa ja oli näinollen nopeasti tavoitettavissa. Tähän päivään mahtui myös itsetuntoa kohottava kokemus: lääkärinkierrolla kuuntelin, miten lääkäri halusi yhtä vauvaa lääkittävän. Kun lääkettä sitten annettiin, huomasin määrän olevan vain puolet määrätystä, ja kysyin, että olenkohan mahtanut ymmärtää jotakin väärin, kun ihan luulin, että piti antaa tupla-annos. No, hoitaja sitten tarkasti asian ja palasi lisäannos mukanaan. (Ja suomalaiskansalliseen tapaan tunsin kuitenkin itseni pahikseksi: saatoinhan loukata hoitajan tunteita huomauttamalla virheestä.)

Perjantai meni sitten ilman sen suurempia, omia asioita hoitelin jonkin verran, mutta siitä lisää seuraavassa tekstissä. Siitä tämä viikko oli kyllä hyvä, että viikatemies ei tietääkseni vieraillut osastolla kertaakaan – ilmeisesti vauvaikä on kaikkein riskialttein, jos siitä selviää, on jo hyvät saumat pärjätä eteenkin päin.

maanantai 26. joulukuuta 2016

Huikea ilta: Juhlahumua maan tapaan



Perjantai-iltana meitä odotti yllätys. Neema kertoi, että olemme menossa ”häiden ennakkojuhliin”, joku oma nimityksensä sillä juhlalla oli, en vain muista, mikä. No eipä sitten muuta kuin pyhävermeet niskaan ja menoksi. 

Menimme Neeman sedän kyydillä, valtavan suurella, mutta kilometrejä jonkin verran nielleellä maastoautolla. Matkaa Himoon (kylän nimi) oli kolmisenkymmentä kilometriä, mutta se taittui mukavasti, vaikkei nopeus päätä huimannutkaan. Lähestyvä joulu kun on saanut ihmiset liikkeelle, niin ettei tiellä tarvinnut ainakaan yksikseen olla. 

Täällä häät juhlitaan kolmeen otteeseen: ensin on ns. ”kitchen party” ilmeisesti jokseenkin pienelle porukalle, sitten perjantai-iltaisen kaltaiset ”etkot” (vain hieman toistasataa vierasta) ja varsinainen hääjuhla on sitten viikon kuluttua ja kestää kolme päivää. Ainakin. Täällä ihmiset tuntuvat todella tietävän, miten juhlitaan!

Ensiksi pysähdyimme johonkin majataloon tapaamaan Neeman sukulaisia. Naimisiin menossa oleva mies on Neeman siskon miehen nuorempi veli, joten koko suku (ja imeisesti muitakin) oli kutsuttu paikalle. Esittelyjä, kättelyitä halauksia… Kunnianarvoiset vieraat Suomesta olivat saapuneet! Kunpa muistaisin edes jonkun nimen – kasvoja kylläkin. Tovi siinä nautiskeltiin virvokkeita ja odoteltiin, että kaikki saivat itsensä valmiiksi. Kun kaikki olivat valmiina lähtöön, lähdimme juhlapaikalle.

Juhlapaikalla oli täysi meno päällä, poppi soi ja ihmiset vaihtelivat kuulumisia pihalla odottaessaan omaa sisäänmenovuoroaan. Sisään kun ei kävellä ihan miten vaan, vaan ohjattuna ryhmissä, jotka ”tanssahtelevat” eteenpäin kunnes pääsevät tervehtimään morsiamen sukulaisia – morsian itse ei vielä ollut paikalla. Sisääntulo myös videoitiin – kuten kaikki muukin juhlassa. Palkattu juontaja piti koko ajan ihmiset ajan tasalla siitä, mitä on tulossa ja tapahtumassa, lisäksi paikalla oli (mitä ilmeisimmin palkattu) ryhmä nuoria, jotka innostivat ihmisiä tanssiin – ikään kuin heitä olisi innostaa tarvinnut ja osallistuivat omalta osaltaan juhlan ohjaamiseen. Jossakin vaiheessa pihaan pölähti myös ”humppapumppu”, avolavapakettiauto, jonka lavalla oli miehiä soittamassa puhaltimia ja lyömäsoittimia. (Näitä autoja näkee liikenteessä useinkin, ne johtavat yleensä juhlakulkueita.)

Juhlapaikka oli koristeltu ylellisesti, oikeastaan kovin amerikkalaiseen tyyliin välkkyvaloineen ja ruusukaarineen. Pöydät notkuivat juomia, joita kannettiin lisää koko ajan. Vaikka tarjolla oli myös olutta ja viiniä, kukaan ei tullut silminnähden humalaan. Evästä ei myöskään puuttunut, pöytiin kannettiin ruokaa lautanen kerrallaan.  Kaikki napsivat yhteiseltä lautaselta alkupaloja: lihavartaita, popcornia, pasteijoita ja ties mitä kaikkea, uusi, eri ruokalajia sisältävä vati tuotiin pöytään aina, kun edellinen oli tyhjä – joskus aiemminkin. 





Kaikki vieraat esiteltiin toisilleen: juontajan huolehtiessa esittelyistä kyseinen henkilö / henkilöt nousivat seisomaan ja vilkuttelivat ympärilleen aplodien raikuessa kuin suuremmallekin kuuluisuudelle. Luonnollisesti myös Veikko ja minut esiteltiin, jotta kaikki varmasti näkivät, että paikalla on myös suomalaisia.

Syömisen lomassa ohjelma eteni: morsian saapui paikalle (en ole varma näinkö sulhasta koko iltana?!?!?) ja istui salin eteen rakennetulle korokkeelle yhdessä äitinsä kanssa. Onnittelut, puheet, tervehtimiset ja muut asiaan kuuluvat ohjelmat jatkuivat jatkumistaan. Lahjoja arvostetaan ja esitellään näyttävästi: Vähän väliä puheet ja muut taukosivat, kun vierasryhmä vuorollaan toi lahjansa. Musiikin tahdissa, samaa reittiä kuin tullessa, tuotiin lahjat sisään. Niitä kannettiin näkyvästi ylhäällä ja leviteltiin nähtäville. Lahjat esiteltiin morsiamelle tai jollekulle morsiamen lähisukulaisista, joka oli salin etuosassa niitä vastaanottamassa. Usein tämä vastaanottaja kiedottiin lahjaksi tuotuihin kankaisiin tai peitteisiin – olivat siinä naisten kampaukset kovilla!





Tradition mukainen juhlaruoka, kokonaisena paistettu vuohi, kärrättiin paikalle, morsian suoritti seremoniallisen leikkaamisen jonka jälkeen vuohi palasteltiin ja jaettiin vieraiden kesken. Samoin tehtiin kakuille, tosin tähän liittyi taas oma ohjelmanumeronsa: ”harvat ja valitut” kutsuttiin salin eteen, jossa morsian antoi palan kakkua kullekin kutsutulle suoraan suuhun. Tätä jonosta mekin Veikon kanssa löysimme itsemme ja saimme kakkupalamme. 




Juhla jatkui, lahjat ja puheet vuorottelivat. Lähes kaikki puhujat lausuivat myös jonkin rukouksen, tai vähintäänkin mainitsivat Jeesuksen Kristuksen nimen. (Se olikin ainut, mitä swahilinkielisistä puheista ymmärsimme.) Tanssia oli sekä vapaampaa että ohjattua, jossakin vaiheessa eteen kutsutut henkilöt tanssivat jonkinlaista piiritanssia morsiamen ympärillä. Tähän tanssiin juontaja ”vapaaehtoisti” Veikonkin, sillä en antanut hänelle lupaa kieltäytyä moisesta kunnianosoituksesta. 








Ruokaa ja juomaa oli edessä koko ajan, niin että juhlan lähestyessä loppuaan (niin me luulimme, koska ihmiset lähtivät ulos) olimme kokolailla kylläisiä. Mutta eihän tämä olisi mikään afrikkalainen juhla ollut, jos se olisi tähän loppunut: ulkona meitä odotti notkuva pöytä, jonka takana seisoi rivi kokkihattuisia ihmisiä tarjoilemassa ruokaa: riisiä, ranskanperunoita, kanaa, naudanlihaa, vuohta, salaattia, kasviksia ja ties mitä muuta. Vaikka lautaselle laitettiin vain hieman kutakin sorttia, oli se koko lailla täysi pöydän päähän ehdittyämme. (Ylimääräiseksi jääneen ruuan saattoi sitten ottaa mukaansa, ellei kaikkea jaksanut.)




Juhlista poistuminen tapahtui lähes yhtenä ryhmänä, kuitenkin niin, että sali tyhjeni etuosasta alkaen, joten kaikki varmasti näkivät toisensa ja ehtivät vielä tervehtiä toisiaan. En tiedä, oliko vain kuvitelmaa tai hämmennystä, mutta tuntui, että suuri osa juhlaväestä piti huolen siitä, että saivat tervehtiä meitä, muukalaisia. 

Kotimatkalla pyysin, että voisimme pysähtyä hetkeksi jollekin pimeälle tienkohdalle, jotta pääsisin katsomaan tähtiä. Meitä kun on kehotettu olemaan ulkoilematta pimeän aikana, niin en ole juuri niitä nähnyt. Nyt sitten pääsin ihailemaan tähtitaivasta, joka tuntuu tuikkivan kirkkaammin ja lähempänä kuin kotona. Toivottavasti voin joskus viettää tähtien alla vähän pidemmänkin hetken, nyt en kehdannut kovin kauaa olla. 

Ikimuistoinen ilta, iloa, naurua, juhlaa. Taas uudet kasvot ja uusi ilme tälle maalle. Juuri sitä, mitä tarvitsin kuluneen viikon jälkeen. Ahsante sana.