Se oli siinä – harjoittelu KCMC:ssa on nyt muistoja vaan….

Käsittämättömän nopeasti on aika kulunut, vasta eilen tulin ja nyt on jo harjoittelu takana. Tänään viimeinen päivä, huomenna alkaa loma. Suunnitelmia pää tulvillaan, saa nähdä, mitä kaikkea tässä ennättää.

Ajattelin tähän jonkunlaisen välitilinpäätöksen laatia, muistella menneitä ja pohdiskella harjoittelussa koettua yhdeltä jos toiseltakin kantilta. Kaikkea en pysty kertomaan, varmaa on kuitenkin, että tämä matka on ollut yksi elämäni antoisimmista ja opettavaisimmista, monellakin tavalla. Kaikki ei todellakaan ole ollut kaunista ja ihanaa, sillä kolikolla tuppaa aina olemaan se toinenkin puoli, mutta juuri siitä olen kiitollinen, että olen saanut nähdä ainakin osan molemmista.

Se, että on yksin harjoittelussa, tekee siitä kovin toisenlaisen, kuin jos olisi siellä kaverin kanssa.  Varsinkin ympäristössä jossa on ummikkona, olisi joskus mukavaa puhua jonkun kanssa ilman ylimääräistä ponnistelua ymmärtääkseen ja tullakseen ymmärretyksi. Toisaalta, sellaisessa tilanteessa saattaisi helpostikin vetäytyä ”omaan porukkaan”, jutella vain sen oman kaverin kanssa, jolloin ehkä ei olisi niin aktiivisesti mukana muussa toiminnassa. Ja ehkäpä erinäiset itselle hankalat asiat saisivat jopa suuremmat mittasuhteet, kun niitä päivittelisi jonkun kanssa. Nyt, kun ”päivittelyseuraa” ei ollut saatavilla, ei niin pitkään jäänyt hämmästelemään tai paheksumaan jotain näkemäänsä, vaan sivuutti sen kohtuullisen nopeasti ja jatkoi taas uusien asioiden parissa. Toki juttelin iltaisin Veikon ja Neeman kanssa, mutta harjoittelussa olin varmasti paremmin ”läsnä”, kuin jos minulla olisi ollut joku kaveri mukana. Ja toisaalta, iltaan mennessä asioihin oli yleensä saanut sen verran etäisyyttä, että niistä pystyi juttelemaan ilman suurempia tunnekuohuja.

Kieltä taitamattomana oppii pakostakin tarkkailemaan ympäristöään ja sen tapahtumia tarkemmin. Huomaa ja havaitsee paljon asioita, jotka saattaisivat mennä muuten ohi – toisaalta ohi menee toki paljon sellaista, jonka ymmärtäisi, jos osaisi kieltä. Puolensa kummassakin. Samoin oppii myös sanatonta viestintää – yllättävän hyvin sain potilaille ”selitettyä”, mitä halusin heille tehdä tai heidän tekevän, samoin myötätuntoa voi osoittaa sanoittakin. Kädestä kiinni pitäminen, silmiin katsominen tai otsan silittely ei juuri sanoja tarvitse, kosketuksellakin voi kertoa paljon. Siihen jos vielä yrittää liittää edes jonkin oppimansa lausahduksen tai sanan (useimmiten ”pole”, jolle ei ole vastinetta suomenkielessä, mutta joka tarkoittaa myötätunnon osoitusta), saa useimmilta potilailta kiitollisen hymyn tai sanan. Sekin, että joku yrittää sanoa jotain jota en ymmärrä, kääntyy hyväksi sillä, että haen paikalle jonkun, joka kertoo minulle, mitä asiaa potilaalla oli. Pienelläkin tavalla voi osoittaa, että välittää. 

Omaa osallisuuttani ja osallistumistani mietin harjoittelun kuluessa paljonkin. Kaikillahan on joskus päiviä, jolloin ei jaksa olla parhaimmillaan. Täällä kuitenkin huomasin erityisen selkeästi sen, miten oma sisäinen maailma vaikuttaa kaikkeen. Jos olin herännyt päivään positiivisin ajatuksin, tuli päivästä useimmiten antoisa ja mukava. Jos taas olin jostakin syystä väsynyt tai kyllästynyt, niin huomattavan suurella todennäköisyydellä päivästäkin tuli kurja. Samalla osastolla, samojen ihmisten kanssa, samoja tehtäviä tehdessä saattoi olla kaksi aivan erilaista päivää. Toki on kohtuutonta kuvitella pystyvänsä olemaan yli-ihminen ja menevänsä aina iloisena joka paikkaan, mutta toisinaan on kyllä hyvä ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa turha surkeilu. 

Kuluneen harjoittelun kirkkaimpina helminä mieleeni jäävät harjoitteluni ensimmäisen viikon pikkuvauvojen osasto, synnytysosasto ja ensiapu. Näissä kussakin olisin voinut olla vaikka kuinka pitkään. Tosin näin jälkeenpäin ajatellen ehkä siihen vauvalaankin olisi vähän kyllästynyt, jos sinne olisi viikkokausiksi jäänyt. Kyllä se vain niin taitaa olla, että olen enemmän vaihtuvien tilanteiden ja äkillisten käänteiden ihminen. Pidän suunnattomasti siitä, että tilanteet vaihtuvat nopeasti ja tekemistä on koko ajan tarjolla, siksipä yllätyksiä tarjoavat työtehtävät, kuten synnytykset ja ensiapu, pitävät minut liikkeessä ja hyvillä mielin. Opinkin harjoittelun loppuvaiheessa itseäni uudella osastolla esitellessäni painottamaan sitä, että ”I’m really bad in doing nothing, so please keep me busy. ” 

 

Olen jo aiemminkin sitä ounastellut, mutta entistä vakuuttuneemmaksi alan tulla siitä, että unelmatyöni ei löydy vuodeosastolta vaan jostain hektisemmästä ympäristöstä. Toki ne menetykset ja takaiskutkin tulevat siellä rajumpina – kuolleina syntyneet vauvat, onnettomuuden uhreiksi joutuneet ja ”yllättävät kuolemat” sekä näihin liittyvä järkyttyneiden omaisten kohtaaminen ovat osa päivittäistä arkea kyseisissä paikoissa – ainakin täällä. Kotona on onneksi toisin – ja vaikka olen kotoisia oloja aiemminkin arvostanut, niin tämä reissu kirkasti ennestään sitä, millainen onnela Suomi lopultakin on. Siitä sopii itse kunkin olla kiitollinen. 

MUTTA MITÄ SITTEN OIKEASTAAN OPIN?

KÄDENTAITOJA:Varsinkin ensiavussa sain kanyloida, katetroida, ottaa verikokeita ja tehdä kaikkea yllin kyllin. Vieläkään eivät kaikki suonet löydy ensiyrittämällä – mutta useimmiten näiden henkilöiden kohdalla kokeneellakin hoitajalla on hankaluuksia. Ja todellakin, vaikka vain kahdesti sen tehneenä, uskon nyt tietäväni lapsen maailmaan saattamisesta sen verran, etten ihan paniikkiin joudu, jos sellainen tilanne joskus kohdalle osuu. Kaikki arvostus ja kunnia kätilöille, he ovat todella alansa huippuja, mutta aina eivät vauvat valitse kovin hyvin sitä paikkaa, missä syntyvät.
ITSELUOTTAMUSTA: Olen huomannut sittenkin oppineeni jotain, pystyn tekemään paljon sellaista, mihin ennen en kyennyt tai jota arkailin. Viime keväänä yllättänyt paniikkimieliala siitä että pitäisi kohta töihin kyetä, ei enää nosta päätään, sen sijaan odotan tulevaa iloisin ja luottavaisin mielin.
KÄRSIVÄLLISYYTTÄ: Täällä kaikki ei todellakaan tapahdu heti, odottamisen sietäminen nousi arvoon arvaamattomaan.
TARKKAILUA: Jos et muuta voi, niin tarkkaile, siinäkin oppii todella paljon. Paitsi työtehtävistä, myös ihmisistä.
ROHKEUTTA sanoa asiat noin kuin ne omasta mielestä ovat – toki tähän pitää sisällyttää
HIENOTUNTEISUUTTA: Kaikkea ei todellakaan kannata möläyttää ihan heti ja niillä sanoilla, mitä mieleen juolahtaa.
NÄKEMISTÄ: Usko siihen, mitä näet, älä siihen, mitä sanotaan. Jos esimerkiksi kanyloidessa olet sitä mieltä, että olet löytänyt sopivan suonen, älä valitse toista vain siksi, että joku toinen oli sitä mieltä. Ja jos se saturaatio on alhainen, usko mittaria, älä vitkuttele lääkärille kertomista.
ITSENI ARVOSTAMISTA: Hyvästä palautteesta tulee ja saakin tulla iloiseksi – etenkin, kun tietää ansainneensa sen. Toisaalta, itseään voi arvostaa niinkin, että antaa joskus itselleen luvan olla väsynyt ja ottaa rauhallisesti, itseään ei ole pakko piiskata koko ajan eteenpäin.
NÖYRYYTTÄ: Kaikkea ei voi eikä vielä pidäkään osata. Se vain pitää tunnustaa. Aina voi kysyä apua ja oppia uutta.
ELÄMÄN ARVOA: Täällä sen rajallisuus konkretisoitui niin monesti, että kyllä näitä päiviään on syytä arvostaa, jokaista, joka annetaan. Vaikkei aina naurata. Eikä laulata.

Näihin tunnelmiin päätän tämän tuotokseni. Toki saatte vielä kuulla lomaseikkailuista, mutta virallisen osuuteni päätän vanhaan rukoukseen, jota pidin ohjenuoranani ja voimanlähteenäni harjoittelun aikana: 

Ensiapupäivystys – se kolikon kääntöpuoli

Harjoitteluni loppuosa pyörähti käyntiin maanantaina, jolloin menin KCMC:n ensiapuun. Veikon kanssahan täällä tuli alkureissusta pyörähdettyä asiakkaan ominaisuudessa, mutta nyt sitten pääsin tositoimiin. Ensiavussa saa aika hyvän kuvan siitä, mitä maassa ”oikeasti” tapahtuu – kaikesta kokemastani ja näkemästäni huolimatta olen nähnyt vain sen kolikon kiiltävämmän puolen.

Liikenne on pikaisen arvion mukaan suurin yksittäinen ensiapukäyntien aiheuttaja. Erityisesti moottoripyörät – joita täällä on todella paljon – aiheuttavat työtä ensiavulle. (Entistä vakuuttuneempi olen siitä, että en aio moiseen kyytiin lähteä, vaikka se onkin täällä aivan yleinen ”joukkoliikenteen” muoto.) 

Heti maanantaiaamuna paikalle tuotiin kaksi pikkulasta, jotka olivat tiellä kävellessään jääneet moottoripyörän töytäisemiksi. Tyttö tarvitsi vain pari tikkiä, pojan toipuminen kestänee kauemmin – päässä ruhjeita, joiden seurauksena vaihtelevaa tajunnantason laskua ym., jalassa suuri leikkaussalia vaativa lihashaava, pienemmistä kolhuista puhumattakaan. Sen jälkeen tähän mennessä kolmen aamuvuoroni aikana olen nähnyt jokusen liikennevahingon aiheuttaman päävamman, reiden avomurtuman, yläraajamurtumia ym. Yksi potilas menehtyi TT-kuvia odotellessaan ”täysin yllättäen”, mikään ei päällisin puolin näyttänyt kovin pahalta, pari ruhjetta vain kasvoissa, täysin orientoitunut, joskin hieman kipuileva. Niinpä kuvauksella ei ollut kovin kova kiire…

Toinen silmiinpistävä asia päivystyksessä on se, miten pitkään ihmiset yrittävät selviytyä ennen sairaalaan tuloa. Erityisesti tämä näkyy maasaiden kohdalla: jos maasai tulee sairaalaan, on jo lähestulkoon liian myöhäistä. Tänäänkin paikalle tuli mies, jolle oli asennettu cystofix kolmisen kuukautta sitten. Virtsapussia letkun päässä hoiti vain vähän vuotava roskapussi, sen lisäksi virtsaa tuli myös luonnollista tietä, tosin hallitsemattomasti, joten haju oli melkoinen. Tällä ”hoidolla” oli saatu aikaan se, että cystofixin juuri oli tulehtunut. Koska lääkäriin ei lähdetä turhan takia, oli tilanne pikku hiljaa pahentunut niin, että nyt tulehtunut alue oli jo kovin laaja, verestävä ja visvainen – ja siinä mönki pulleita valkoisia toukkia. 

Luonnollisesti ensiavussa käy myös erilaisin tavoin sairastuneita: on vatsa- ja rintakipuisia, kuumeisia, halvausoireisia ja vaikka mitä muuta. On myös muita onnettomuuksia liikenneonnettomuuksien ohella: putoamisia, kaatumisia ja käärmeenpuremastakin kuulin – tosin en tätä tapausta itse ehtinyt käydä ihmettelemässä. Ja turisti, joka oli hakenut Kilimanjarolta vuoristotaudin. 

Töitä täällä on päässyt tekemään enemmän kuin muilla osastoilla – luultavastikin juuri sen vuoksi, että yleensä sarkaa riittää. Olen saanut kanyloida, katetroida, ottaa verinäytteitä (jotka täällä muuten otetaan kanyylilla tai ruiskulla) ja osallistua kaikkeen muuhunkin, mihin olen keksinyt tarjoutua. Henkilökunta ottaa mukaan tekemään ja pitää minut tilanteen tasalla, ainakin, jos kysyn. Olenkin ensimmäisistä tunneista alkaen tuntenut oloni kovin kotoisaksi – ehkäpä juuri sen vuoksi, että pidän hektisestä ympäristöstä. Alan vähitellen vakuuttua siitä, että ensiapu on paikka, jossa pyrin työskentelemään vastaisuudessakin. Onneksi kotiin tultua minua odottaa viiden viikon harjoittelupätkä päivystyksessä. 

Alustavan tarkkailun perusteella olen sitä mieltä, että odottelu on täällä päivystyksen suurin ongelma. Potilaan tullessa hänet otetaan vastaan, vitaalit tarkastetaan (jos näyttää tarpeelliselta) ja sitten odotellaan. Ensin odotetaan papereita, joiden tulo saattaa kestää reilun tunnin, ehkä kaksikin. Jos on oikein kova kiire, saatetaan verikokeet ottaa jo ennen papereiden tuloa, mutta laboratorioon ne eivät lähde ennen kuin kansio on paikalla ja tiedot saatu. Pääsääntöisesti kuitenkaan papereiden löytymistä odotellessa ei tapahdu mitään, ellei nyt ihan akuutisti ole henki lähtemäisillään. Sitten odotetaan lääkärin tutkimusta. Lääkäri on kyllä useimmiten saatavilla nopeasti, mutta varsin usein he konsultoivat kollegaa tai kahtakin. Sitten odotetaan sitä, että lääkäri kirjoittaa asiat potilaan kansioon.

Sen jälkeen hoitajat pääsevät vihdoin töihin: ottamaan verikokeita, kuljettamaan kuvauksiin jne. Tosin välillä aina odotetaan, jos ei muuta niin vaikkapa sitten sitä, että haeskellaan käsineitä, kuumemittaria, verensokerimittaria tai mikä nyt milloinkin on kateissa. Sitten odotetaan lääkärin uusia ohjeita: kotiutetaanko potilas vai viedäänkö hänet osastolle. Kotiutus tapahtuu yleensä kohtuullisen reippaasti, mutta etenkin heikommassa kunnossa olevat osastolle siirtyjät odottavat yleensä vielä papereiden kuntoon laittamista ja sitten sitä ”perinteistä”: että löytyisi happipullo siirron ajaksi. Tai täysi pullo tyhjän tilalle. Tai happipulloon sopiva hana. Toki Suomessakin odotetaan erinäisiä asioita päivystyksessä, täällä vain korostuvat nuo kotona näkemättömät: papereiden viivästymiset, tavaroiden etsimiset ja muut. Pääsääntöisesti välineistöä on kylliksi, mutta välillä esim. steriileitä käsineitä joudutaan hakemaan toiselta osastolta. Tosin nuo happipullot tuntuvat olevan ikuisuusongelma.

Olen aina luullut, että olen aika hyvä kestämään kaaosta. Omat tavarani harvoin ovat kovin hyvässä järjestyksessä, poikien vielä vähemmän. Täällä olen todennut olevani se niuhottavin pilkunviilaaja: minua ärsyttää suunnattomasti se, että suurin osa työntekijöistä jättää tavarat hujan hajan ja roskat korjaamatta jäljiltään. Periaatteessa tavaroilla on paikkansa, mutta silti jotakin joudutaan etsimään: se ainokainen verensokerimittari saattaa olla oikeastikin jollakulla käytössä. Tai joku vain käy nappaavassa käsinelaatikon lähemmäs omaa työskentelypaikkaansa, jolloin se ei olekaan paikassa, jossa sen pari minuuttia sitten näin. Kanyyleita on lähes joka työpisteessä saatavilla, siksi tuntuukin kummalliselta, ettei desinfiointiainetta ole läheskään joka pöydällä ja puhtaita taitoksia on vain yhdessä paikassa koko päivystyksessä, ellei joku ole näppärästi rakentanut jonkin sortin välivarastoa omaan työpisteeseensä. Osastoilla kiinnitin jo huomiota epäjärjestykseen, mutta täällä tuntuu, että otsasuoni pullistelee jatkuvasti. Tosin peitän sen sujuvasti ja korjaan jälkiä ja järjestelen paikkoja, jos muuta tekemistä ei satu olemaan.

Jos jotain Suomesta kaipaan täällä ollessani, niin sitä, että osastoilla ja päivystyksessä tavarat ovat ainakin jokseenkin paikoillaan ja saatavilla. Ja se kirjaaminen – se on tämän jälkeen varmaan lempipuuhaani, niin ihana on ajatus siitä, että potilaan tiedot ovat saatavilla silloin, kun niitä tarvitsee.

“Virvoittavien vetten tykö Hän minut johdattaa…”

Aamulla nousin jo ennen ensimmäisen kukon laulua, sillä olin luvannut osallistua syöpäpäivän maratoniin KCMC:n työntekijöiden kanssa. En kyllä ollut ihan pirteimmilläni, sillä edellisen illan yllätysjuhlien vuoksi ehdin nukkua vajaat viisi tuntia. Siinähän sitä on hyvä lähteä urheilemaan. Mistään ”oikeasta” maratonista ei toki ollut kyse, kyseessä oli yhteinen ulkoilutapahtuma, jossa käveltiin tai juostiin noin viiden kilometrin matka kaupungin keskustan liepeiltä KCMC:lle.

Puoliunessa paikalle lähtiessäni pohdiskelin, että mitenhän mahdan osata perille. Dorah (hoitaja, joka minut tilaisuuteen houkutteli) kyllä käytti minut edellisiltana paikalla, mutta silloin oli jo pimeä. Ja minut tuntevat tietävät, etten muutenkaan välttämättä löydä samaan paikkaan uudelleen, jos olen kulkenut reitin vain yhden kerran (tai vaikka ”vain” kymmenesti). No, onneksi minulla oli tilaisuuden T-paita päälläni, sillä olin juuri astunut kampuksen portista ulos, kun viereeni pysähtyi auto, joka tarjosi minulle kyydin, ”jos olet maratonille menossa”. Miten se menikään: älä koskaan nouse tuntemattomien kyytiin. Täällä kyytiin kiipeäminen tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, tosin enpä ole sitä ohjetta kyllä ennenkään kovin kuuliaisesti noudattanut. 😅

Paikalle oli kokoontunut satamäärin ihmisiä ja jonkin aikaa järjestäydyttyämme lähdimme matkaan. Olin hieman suunnitellut, että mikäli aikapula yllättää (patikointi alkoi seitsemältä ja seuraavan lähdön olin sopinut yhdeksäksi), liukenen joukosta Muccobsin kohdalla, mutta kulkueelle olikin valikoitu vaihtoehtoinen reitti, joka ei mennyt läheltäkään majapaikkaani. Kävelin siis mahdollisimman reippaasti ja heti KCMC:lle päästyäni hyppäsin daladalaan ja tulin kotiin. Aikataulu toimi: minulla oli vielä puoli tuntia aikaa vaihtaa vaatteet ja kasata tarvikkeet. Ja herätellä Veikko, joka ei ollut vielä päässyt sängystä ylös.

Lähdimme sitten ajelemaan kohti Hot Springsejä. En oikein tiennyt, mitä on tulossa, olin vain kuullut, että ne ovat käymisen arvoiset ja tilannut taksin. Mukaan piti lähteä kaksi muuta ihmistä, mutta toinen perui lähtönsä joten lähdimme kolmisin. Matka ei ollut järin pitkä, ehkä reilun kolmekymmentä kilometriä mutta tiestön kunnosta johtuen se kesti puolisentoista tuntia.

Matka alkoi kyllä suurta päällystettyä teitä pitkin. Tämän tien varrella oli kilometritolkulla sokeriviljelmiä – nyt sitten tiedän senkin, minkälaisesta puskasta sekin tulee. Isommalta tieltä erkaannuttuamme jatkoimme ensin kuoppaista ja pölyävää hiekkatietä pitkin. Tie kapeni kapenemistaan ja katosi lopulta kokonaan – kulku-uraa osoittivat enää muutamat hiekkaan painuneet renkaiden jäljet, mistään tiestä ei enää voinut puhua. Siinä sitä sitten ajaa rytkyteltiin eteenpäin, auton pohja välillä kiviin kolisten. Yhdessä kohtaa laumaansa kaitseva paimen viittilöi meille, että ei sinne vaan tuonne päin, arvasi tietysti, mitä asiaa taksilla oli niille seuduille. On kyllä kerta kaikkiaan käsittämätöntä, kuinka joku osaa suunnistaa tuollaisilla tiettömillä teillä. 

Kaiken pölyn, kuivuuden ja karuuden jälkeen piti lähes hieraista silmiään, kun saavuimme perille. Paikka oli vehreänä kukoistava keidas, jossa kirkkaan turkoosi vesi väreili ilmeisesti pohjalla olevien lähteiden vuoksi. Vesi oli niin kirkasta ja läpinäkyvää, että joka paikassa saattoi nähdä pohjaan – vaikka useimmissa paikoissa se oli sen verran syvällä, ettei sinne sukeltamalla päässyt. Itse en toki viitsinyt yrittää, jätin nämä empiiriset kokeet Veikon vastuulle.

Hot Springsit eivät nimestään huolimatta olleet mitenkään erityisen kuumia, vaan aika lähellä normaalia täkäläistä uima-allaslämpötilaa. Ne muodostuivat kahdesta toisiinsa liittyneestä lammesta, jotka olivat keskenään kovin erilaiset. Paikka, josta aloitimme uintihetkemme, oli puiden suojassa, vehreässä varjossa. Lammen yli kaartuvat puiden oksat laskivat aurinkoa läpi vain paikoitellen, laikun sinne, toisen tänne. Lammikoita yhdistävä ”joki” oli lähes kasvien vallassa: vaikka reitti oli aivan selkeä, tulivat rannoilla kasvavat puut niin lähelle toisiaan ja olivat niin lähellä veden pintaa (osin jopa veden alla), että niiden välissä pujotellessaan ei oikein tiennyt, minne oli menossa. Aina pätkän uinnin jälkeen seuraava reitin osa avautui edessä ja matka jatkui. 

Toiselle lammelle päästyä meni hetki aikaa valoon totutellessa: ensimmäisestä poiketen tämä lampi suorastaan kylpi auringonvalossa. Reunamilla oli matalampia palmunkaltaisia kasveja, jotka ympäröivät lammen tiheänä kuin muuri. Uidessa saattoi katsella pohjaa, jossa ui pikkukaloja parvittain. Kirkas vesi ja lähes valkea pohja, mikä upea yhdistelmä!

Miekenkiintoista lammissa oli se, että vaikkei niistä toistensa ohella ollut yhteyttä mihinkään, niissä oli silti paikoitellen melkoisen voimakas virtaus. Ilmeisesti pohjassa oli lähteitä, joka saivat veden liikkeeseen sen verran tehokkaasti, että paikoitellen pystyi aika reippaastikin uimaan ”paikoillaan”, etenemättä mihinkään. Kertakaikkisen upeaa oli kellua selinmakuulla virran vietävänä. Puiden oksien katseleminen alhaalta ylöspäin samalla kun soljui virran viemänä eteenpäin, oli kyllä jotain ennenkokematonta. Edes melomalla ei pääse samoihin tunnelmiin, vaikka kanootilla lähelle kasvustoa pääseekin, sillä siellä harvoin tulee maattua selällään. 

Hot Springseillä sai myös kylpyläpalveluja. Varjoisammassa lammessa oli alue, jossa saattoi ottaa ”fish massagea”. Pienet kalat tulivat tökkimään ja syömään kuivaa ihosolukkoa. Tämä tuntuu suunnilleen samalta kuin sähkövirtaa johdettaisiin iholle, pientä värinää, joka toisaalta ärsyttää, toisaalta rentouttaa. Olen kerran aiemmin käynyt tällasessa ”kalatohtorissa”, mutta siellä vain upotettiin jalat akvaarioon, jossa oli jokseenkin rajallinen määrä asukkeja. Täällä sitä vastoin sai välillä hätistellä enimpiä pois kimpustaan, sen verran ahnaina kävivät työhön. Päädyinkin nousemaan rannalle ja vain huljuttamaan jalkojani vedessä, sillä kokovartalokuorinta alkoi tuntua hieman liian rajulle. 

Saatavilla oli myös aromaterapiaa. Sitä oli aivan pakko koettaa, sillä se toi mieleen saunan – mutta takuulla kummallisimman ikinä. Terapiaa annettiin puutynnyrissä. Tynnyri oli kyljellään, keskeltä halki niin että kannen sai nostettua ylös. Alaosassa oli sitten saunanlauteiden kaltainen puulavitsa, jolle käytiin pitkälleen. Kansi kiinni, siten että pää jäi ulkopuolelle. Sitten vain köllöteltiin kun sitruunaruoholla ja rosmariinilla terästettyä vettä höyrytettiin tynnyriin. Harmi sinänsä, että terapia kesti vain kymmenen minuuttia, olisi tuossa pitempäänkin köllötellyt. 

Uinnin ja kaikkien rentouttavien hoitojen jälkeen oli mukava lähteä kotiin. Ainoastaan hereillä pysyminen tuotti hankaluuksia – sen verran painoi vielä edellisen yön univelka. Kotona saattoi sitten onneksi laittaa pitkälleen ja torkuskella iltapäivän. Ja onneksi illan sähkökatkon vuoksi sekä puhelimen että läppärin akut tyhjenivät ja pääsin nukkumaan heti kynttiläillallisen jälkeen.