“Virvoittavien vetten tykö Hän minut johdattaa…”

Aamulla nousin jo ennen ensimmäisen kukon laulua, sillä olin luvannut osallistua syöpäpäivän maratoniin KCMC:n työntekijöiden kanssa. En kyllä ollut ihan pirteimmilläni, sillä edellisen illan yllätysjuhlien vuoksi ehdin nukkua vajaat viisi tuntia. Siinähän sitä on hyvä lähteä urheilemaan. Mistään ”oikeasta” maratonista ei toki ollut kyse, kyseessä oli yhteinen ulkoilutapahtuma, jossa käveltiin tai juostiin noin viiden kilometrin matka kaupungin keskustan liepeiltä KCMC:lle.

Puoliunessa paikalle lähtiessäni pohdiskelin, että mitenhän mahdan osata perille. Dorah (hoitaja, joka minut tilaisuuteen houkutteli) kyllä käytti minut edellisiltana paikalla, mutta silloin oli jo pimeä. Ja minut tuntevat tietävät, etten muutenkaan välttämättä löydä samaan paikkaan uudelleen, jos olen kulkenut reitin vain yhden kerran (tai vaikka ”vain” kymmenesti). No, onneksi minulla oli tilaisuuden T-paita päälläni, sillä olin juuri astunut kampuksen portista ulos, kun viereeni pysähtyi auto, joka tarjosi minulle kyydin, ”jos olet maratonille menossa”. Miten se menikään: älä koskaan nouse tuntemattomien kyytiin. Täällä kyytiin kiipeäminen tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, tosin enpä ole sitä ohjetta kyllä ennenkään kovin kuuliaisesti noudattanut. 😅

Paikalle oli kokoontunut satamäärin ihmisiä ja jonkin aikaa järjestäydyttyämme lähdimme matkaan. Olin hieman suunnitellut, että mikäli aikapula yllättää (patikointi alkoi seitsemältä ja seuraavan lähdön olin sopinut yhdeksäksi), liukenen joukosta Muccobsin kohdalla, mutta kulkueelle olikin valikoitu vaihtoehtoinen reitti, joka ei mennyt läheltäkään majapaikkaani. Kävelin siis mahdollisimman reippaasti ja heti KCMC:lle päästyäni hyppäsin daladalaan ja tulin kotiin. Aikataulu toimi: minulla oli vielä puoli tuntia aikaa vaihtaa vaatteet ja kasata tarvikkeet. Ja herätellä Veikko, joka ei ollut vielä päässyt sängystä ylös.

Lähdimme sitten ajelemaan kohti Hot Springsejä. En oikein tiennyt, mitä on tulossa, olin vain kuullut, että ne ovat käymisen arvoiset ja tilannut taksin. Mukaan piti lähteä kaksi muuta ihmistä, mutta toinen perui lähtönsä joten lähdimme kolmisin. Matka ei ollut järin pitkä, ehkä reilun kolmekymmentä kilometriä mutta tiestön kunnosta johtuen se kesti puolisentoista tuntia.

Matka alkoi kyllä suurta päällystettyä teitä pitkin. Tämän tien varrella oli kilometritolkulla sokeriviljelmiä – nyt sitten tiedän senkin, minkälaisesta puskasta sekin tulee. Isommalta tieltä erkaannuttuamme jatkoimme ensin kuoppaista ja pölyävää hiekkatietä pitkin. Tie kapeni kapenemistaan ja katosi lopulta kokonaan – kulku-uraa osoittivat enää muutamat hiekkaan painuneet renkaiden jäljet, mistään tiestä ei enää voinut puhua. Siinä sitä sitten ajaa rytkyteltiin eteenpäin, auton pohja välillä kiviin kolisten. Yhdessä kohtaa laumaansa kaitseva paimen viittilöi meille, että ei sinne vaan tuonne päin, arvasi tietysti, mitä asiaa taksilla oli niille seuduille. On kyllä kerta kaikkiaan käsittämätöntä, kuinka joku osaa suunnistaa tuollaisilla tiettömillä teillä. 

Kaiken pölyn, kuivuuden ja karuuden jälkeen piti lähes hieraista silmiään, kun saavuimme perille. Paikka oli vehreänä kukoistava keidas, jossa kirkkaan turkoosi vesi väreili ilmeisesti pohjalla olevien lähteiden vuoksi. Vesi oli niin kirkasta ja läpinäkyvää, että joka paikassa saattoi nähdä pohjaan – vaikka useimmissa paikoissa se oli sen verran syvällä, ettei sinne sukeltamalla päässyt. Itse en toki viitsinyt yrittää, jätin nämä empiiriset kokeet Veikon vastuulle.

Hot Springsit eivät nimestään huolimatta olleet mitenkään erityisen kuumia, vaan aika lähellä normaalia täkäläistä uima-allaslämpötilaa. Ne muodostuivat kahdesta toisiinsa liittyneestä lammesta, jotka olivat keskenään kovin erilaiset. Paikka, josta aloitimme uintihetkemme, oli puiden suojassa, vehreässä varjossa. Lammen yli kaartuvat puiden oksat laskivat aurinkoa läpi vain paikoitellen, laikun sinne, toisen tänne. Lammikoita yhdistävä ”joki” oli lähes kasvien vallassa: vaikka reitti oli aivan selkeä, tulivat rannoilla kasvavat puut niin lähelle toisiaan ja olivat niin lähellä veden pintaa (osin jopa veden alla), että niiden välissä pujotellessaan ei oikein tiennyt, minne oli menossa. Aina pätkän uinnin jälkeen seuraava reitin osa avautui edessä ja matka jatkui. 

Toiselle lammelle päästyä meni hetki aikaa valoon totutellessa: ensimmäisestä poiketen tämä lampi suorastaan kylpi auringonvalossa. Reunamilla oli matalampia palmunkaltaisia kasveja, jotka ympäröivät lammen tiheänä kuin muuri. Uidessa saattoi katsella pohjaa, jossa ui pikkukaloja parvittain. Kirkas vesi ja lähes valkea pohja, mikä upea yhdistelmä!

Miekenkiintoista lammissa oli se, että vaikkei niistä toistensa ohella ollut yhteyttä mihinkään, niissä oli silti paikoitellen melkoisen voimakas virtaus. Ilmeisesti pohjassa oli lähteitä, joka saivat veden liikkeeseen sen verran tehokkaasti, että paikoitellen pystyi aika reippaastikin uimaan ”paikoillaan”, etenemättä mihinkään. Kertakaikkisen upeaa oli kellua selinmakuulla virran vietävänä. Puiden oksien katseleminen alhaalta ylöspäin samalla kun soljui virran viemänä eteenpäin, oli kyllä jotain ennenkokematonta. Edes melomalla ei pääse samoihin tunnelmiin, vaikka kanootilla lähelle kasvustoa pääseekin, sillä siellä harvoin tulee maattua selällään. 

Hot Springseillä sai myös kylpyläpalveluja. Varjoisammassa lammessa oli alue, jossa saattoi ottaa ”fish massagea”. Pienet kalat tulivat tökkimään ja syömään kuivaa ihosolukkoa. Tämä tuntuu suunnilleen samalta kuin sähkövirtaa johdettaisiin iholle, pientä värinää, joka toisaalta ärsyttää, toisaalta rentouttaa. Olen kerran aiemmin käynyt tällasessa ”kalatohtorissa”, mutta siellä vain upotettiin jalat akvaarioon, jossa oli jokseenkin rajallinen määrä asukkeja. Täällä sitä vastoin sai välillä hätistellä enimpiä pois kimpustaan, sen verran ahnaina kävivät työhön. Päädyinkin nousemaan rannalle ja vain huljuttamaan jalkojani vedessä, sillä kokovartalokuorinta alkoi tuntua hieman liian rajulle. 

Saatavilla oli myös aromaterapiaa. Sitä oli aivan pakko koettaa, sillä se toi mieleen saunan – mutta takuulla kummallisimman ikinä. Terapiaa annettiin puutynnyrissä. Tynnyri oli kyljellään, keskeltä halki niin että kannen sai nostettua ylös. Alaosassa oli sitten saunanlauteiden kaltainen puulavitsa, jolle käytiin pitkälleen. Kansi kiinni, siten että pää jäi ulkopuolelle. Sitten vain köllöteltiin kun sitruunaruoholla ja rosmariinilla terästettyä vettä höyrytettiin tynnyriin. Harmi sinänsä, että terapia kesti vain kymmenen minuuttia, olisi tuossa pitempäänkin köllötellyt. 

Uinnin ja kaikkien rentouttavien hoitojen jälkeen oli mukava lähteä kotiin. Ainoastaan hereillä pysyminen tuotti hankaluuksia – sen verran painoi vielä edellisen yön univelka. Kotona saattoi sitten onneksi laittaa pitkälleen ja torkuskella iltapäivän. Ja onneksi illan sähkökatkon vuoksi sekä puhelimen että läppärin akut tyhjenivät ja pääsin nukkumaan heti kynttiläillallisen jälkeen.