Urheilujuhlaa ja uutta vuotta

Aamulla Neema ilmoitti, että hän on lähdössä johonkin ja että olemme tervetulleet mukaan jos haluamme. Ja totta kai halusimme – Veikkokin vapaaehtoistui heti kolmannen käskyn jälkeen. Yritin vähän kysellä, että minkä sortin tilaisuuteen olimme menossa, mutta en tainnut kuunnella kovin huolellisesti. No välikös sillä, kunhan jotain kivaa tehdään. 

Suuntasimme kampuksen areenalle, jossa oli suuren urheilujuhlan tuntua ilmassa. Kentällä potkittiin palloa, poppi soi ja kuuluttajakin oli äänessä. Ja koska periaatteeni on osallistua aina ja kaikkeen, sain pian huomata olevani lähtöviivalla kahdensadan metrin juoksukilpailussa! Minä. Joka. En. Juokse. Ikinä. Paitsi että nyt juoksin. Ensin kaksisataa ja sen perään vielä sata metriä. Enpä ole moista kouluaikojen jälkeen tehnytkään. Veikko antoi kaikkensa jo kahdellasadalla metrillä, ei kyennyt enää sataselle osallistumaan, vaan oksensi kentän reunalla. No kisat loppuivat osaltamme siihen, mikä oli ehkä ihan hyvä, sillä ei tuo kuntopiikki ollut ihan kohdallaan. Neema jäi vielä kisaamaan, kun lähdin saattelemaan Veikkoa kotiin. 

Kotona odotti sitten toisenlainen urheilusuoritus: pyykit olivat lionneet jo pari päivää, niin että oli korkea aika pestä ja ripustella ne. Hiki päässä huljuttelin ja puristelin – kuumempi siinä tuli kuin saunassa toisinaan. Jotenkin sitä iloitsee jo etukäteen siitä, että pyykkikone odottaa kotona. Veikko lepuutti ja tointuikin nopeasti, olisiko lämpö vienyt mehut tai sitten eilen ahdetut nallekarkit halusivat pois mahasta. Niin tai näin, tärkeintä oli, ettei huono olo jatkunut. 

Ei saunaselfie vaan
Pesin juuri pyykkiä -selfie

Myöhemmin oli vuorossa lisää ohjelmaa. Neema houkutteli minua mukaansa kampaajalle, mutta skippasin sen, sillä olin juuri pessyt hiukseni hikoiltuani urheilusuoritusten parissa. Jospa seuraavalla kerralla sitten. Pitää varmaan alkaa miettiä, millaiset letit sitä haluaisi. Ja ottaako ne lisätukalla vai ilman. Vai hankkisiko peruukin – eipä tarvitsisi enää isommin miettiä. Paitsi että peruukkiaan Neemakin oli menossa laitattamaan, joten eivätpä ne hiushuolet taitaisi siihen loppua, vaikka peruukin ostaisikin.

Meillähän oli eilen joulu, joten teemaan sopii paremmin kuin hyvin se, että illalla oli sitten yllättäen edessä uudenvuodenpippalot. Tai sellaisina se minulle ilmoitusvaiheessa esitettiin, mutta enemmänkin tilaisuus vaikutti jonkin sortin yliopiston henkilökunnan palkitsemistilaisuudelta. Tosin myös aamupäivän urheilukilpailujen palkinnot jaettiin samassa tilaisuudessa. Mutta koska kaikki puheet pidettiin swahiliksi, jäi juhlan varsinainen tarkoitus vähän hämärän peittoon. Olin ajatellut meneväni juhlaan oranssissa pellavamekossani, mutta huomatessani Neeman sonnustautuvan iltapukuun päätin vaihtaa vaatteet. Veikkokin suostui laittamaan kauluspaidan ja siistimmät housut, nuo virittyneet collegeshortsit kun eivät oikein vastaa tarkoitustaan juhlavaatteina.

Juhlapaikka oli jälleen jokseenkin häkellyttävä: normaalioloissa ankea betonihalli oli ”tuunattu” kankailla ja valosarjoilla huikentelevaiseksi juhlatilaksi. Muoviset puutarhatuolit olivat saaneet päällensä valkeat satiinihuput, pöytiä peittivät liinat ja ruusumaljakot. Musiikkia tuli sekä nauhalta, että livebändin toimesta. Kuohuviiniä oli katettu juomapöytään, täkäläinen tapa näyttää olevan, että pullon avaaminenkin on ohjelmanumero: kuohujuomaa yritettiin saada lentämään mahdollisimman näyttävässä kaaressa. Loput jaettiin sitten juhlaväen laseihin ja alkoi kilistely. Ei mitenkään hissukseen oman pöytäseurueen kesken, vaan kaikki nousivat paikoiltaan ja kuljeskelivat ympäri juhlasalia skoolaten mahdollisimman monen ihmisen kanssa. 

Se "pakollinen" juhlasselfie

Olutta, boolia, viiniä, niin paljon kuin kukin haluaa
- eikä yhtään päihtynyttä missään.

Ruoka oli jälleen olennainen osa iltaa: saavuimme sen verran myöhässä, että pari ensimmäistä lajia (popcornit ja pasteijat) oli jo syöty. Meidän osaltamme ilta alkoi lihakeitolla, joka tarkemmassa tarkastelussa osoittautui sisäelinsopaksi: tunnistin ainakin sydämen ja munuaisten paloja, jotain jäi kyllä tunnistamatta. Mutta hyvää oli, kertakaikkiaan. Seuraavaksi tuotiin pöytäseurueelle yhteinen nyytti pieniä grillattuja lihapaloja, joita seurasivat valtavat annokset lampaan- tai vuohenlihaa (en tunnistanut varmaksi, mutta ei sen väliä, sillä molemmat kuuluvat suosikkilihalistalleni.) Tämän jälkeen olin jo kohtalaisen kylläinen (entäs sitten he, jotka olivat syöneet kaikki ruokalajit alusta lähtien?), mutta pöytään kannettiin edellistäkin suuremmat annokset grillattua kanaa. Koko ajan tarjoilijat kantoivat pöytiin juomia, limsaa, mehua, viiniä, olutta ja näinpä jossain viskipullonkin. Ja jälleen suomalaista juhlijaa ihmetytti se, ettei paikalla ollut ensimmäistäkään humaltunutta juhlijaa. 

Näillä ruokailuvälineillä pärjää pitkälle
- keittoon tarvitaan kyllä vähän apuja.

Veikon tyylinäyte

Musiikkia, tanssia, ruokaa, ja juomaa, iloisia ihmisiä… Mitäpä sitä muuta lauantai-iltaan kaipaisi. No, ehkä tulkkia, joka olisi kääntänyt swahilinkieliset puheet ymmärrettävälle kielelle, mutta olen jo niin tottunut siihen, etten oikeastaan edes noteerannut asiaa. Osaan istua kiinnostuneen näköisenä kuuntelemassa puheita, joista en tajua tavuakaan – tai oli siellä välissä aina jokin tunnistettavakin sana...