Aamulla Neema
ilmoitti, että hän on lähdössä johonkin ja että olemme tervetulleet mukaan jos
haluamme. Ja totta kai halusimme – Veikkokin vapaaehtoistui heti kolmannen
käskyn jälkeen. Yritin vähän kysellä, että minkä sortin tilaisuuteen olimme
menossa, mutta en tainnut kuunnella kovin huolellisesti. No välikös sillä,
kunhan jotain kivaa tehdään.
Suuntasimme
kampuksen areenalle, jossa oli suuren urheilujuhlan tuntua ilmassa. Kentällä
potkittiin palloa, poppi soi ja kuuluttajakin oli äänessä. Ja koska
periaatteeni on osallistua aina ja kaikkeen, sain pian huomata olevani
lähtöviivalla kahdensadan metrin juoksukilpailussa! Minä. Joka. En. Juokse.
Ikinä. Paitsi että nyt juoksin. Ensin kaksisataa ja sen perään vielä sata
metriä. Enpä ole moista kouluaikojen jälkeen tehnytkään. Veikko antoi kaikkensa
jo kahdellasadalla metrillä, ei kyennyt enää sataselle osallistumaan, vaan oksensi
kentän reunalla. No kisat loppuivat osaltamme siihen, mikä oli ehkä ihan
hyvä, sillä ei tuo kuntopiikki ollut ihan kohdallaan. Neema jäi vielä
kisaamaan, kun lähdin saattelemaan Veikkoa kotiin.
Kotona odotti
sitten toisenlainen urheilusuoritus: pyykit olivat lionneet jo pari päivää,
niin että oli korkea aika pestä ja ripustella ne. Hiki päässä huljuttelin ja
puristelin – kuumempi siinä tuli kuin saunassa toisinaan. Jotenkin sitä
iloitsee jo etukäteen siitä, että pyykkikone odottaa kotona. Veikko lepuutti ja
tointuikin nopeasti, olisiko lämpö vienyt mehut tai sitten eilen ahdetut
nallekarkit halusivat pois mahasta. Niin tai näin, tärkeintä oli, ettei huono
olo jatkunut.
Myöhemmin oli vuorossa
lisää ohjelmaa. Neema houkutteli minua mukaansa kampaajalle, mutta skippasin
sen, sillä olin juuri pessyt hiukseni hikoiltuani urheilusuoritusten parissa.
Jospa seuraavalla kerralla sitten. Pitää varmaan alkaa miettiä, millaiset letit
sitä haluaisi. Ja ottaako ne lisätukalla vai ilman. Vai hankkisiko peruukin –
eipä tarvitsisi enää isommin miettiä. Paitsi että peruukkiaan Neemakin oli
menossa laitattamaan, joten eivätpä ne hiushuolet taitaisi siihen loppua,
vaikka peruukin ostaisikin.
Meillähän oli
eilen joulu, joten teemaan sopii paremmin kuin hyvin se, että illalla oli
sitten yllättäen edessä uudenvuodenpippalot. Tai sellaisina se minulle
ilmoitusvaiheessa esitettiin, mutta enemmänkin tilaisuus vaikutti jonkin sortin
yliopiston henkilökunnan palkitsemistilaisuudelta. Tosin myös aamupäivän
urheilukilpailujen palkinnot jaettiin samassa tilaisuudessa. Mutta koska kaikki
puheet pidettiin swahiliksi, jäi juhlan varsinainen tarkoitus vähän hämärän
peittoon. Olin ajatellut meneväni juhlaan oranssissa pellavamekossani, mutta
huomatessani Neeman sonnustautuvan iltapukuun päätin vaihtaa vaatteet.
Veikkokin suostui laittamaan kauluspaidan ja siistimmät housut, nuo virittyneet
collegeshortsit kun eivät oikein vastaa tarkoitustaan juhlavaatteina.
Juhlapaikka oli
jälleen jokseenkin häkellyttävä: normaalioloissa ankea betonihalli oli ”tuunattu”
kankailla ja valosarjoilla huikentelevaiseksi juhlatilaksi. Muoviset puutarhatuolit
olivat saaneet päällensä valkeat satiinihuput, pöytiä peittivät liinat ja
ruusumaljakot. Musiikkia tuli sekä nauhalta, että livebändin toimesta. Kuohuviiniä
oli katettu juomapöytään, täkäläinen tapa näyttää olevan, että pullon
avaaminenkin on ohjelmanumero: kuohujuomaa yritettiin saada lentämään
mahdollisimman näyttävässä kaaressa. Loput jaettiin sitten juhlaväen laseihin
ja alkoi kilistely. Ei mitenkään hissukseen oman pöytäseurueen kesken, vaan
kaikki nousivat paikoiltaan ja kuljeskelivat ympäri juhlasalia skoolaten
mahdollisimman monen ihmisen kanssa.
![]() |
| Se "pakollinen" juhlasselfie |
Ruoka oli jälleen
olennainen osa iltaa: saavuimme sen verran myöhässä, että pari ensimmäistä
lajia (popcornit ja pasteijat) oli jo syöty. Meidän osaltamme ilta alkoi
lihakeitolla, joka tarkemmassa tarkastelussa osoittautui sisäelinsopaksi:
tunnistin ainakin sydämen ja munuaisten paloja, jotain jäi kyllä tunnistamatta.
Mutta hyvää oli, kertakaikkiaan. Seuraavaksi tuotiin pöytäseurueelle yhteinen
nyytti pieniä grillattuja lihapaloja, joita seurasivat valtavat annokset
lampaan- tai vuohenlihaa (en tunnistanut varmaksi, mutta ei sen väliä, sillä molemmat
kuuluvat suosikkilihalistalleni.) Tämän jälkeen olin jo kohtalaisen kylläinen
(entäs sitten he, jotka olivat syöneet kaikki ruokalajit alusta lähtien?),
mutta pöytään kannettiin edellistäkin suuremmat annokset grillattua kanaa. Koko
ajan tarjoilijat kantoivat pöytiin juomia, limsaa, mehua, viiniä, olutta ja
näinpä jossain viskipullonkin. Ja jälleen suomalaista juhlijaa ihmetytti se,
ettei paikalla ollut ensimmäistäkään humaltunutta juhlijaa.
Musiikkia,
tanssia, ruokaa, ja juomaa, iloisia ihmisiä… Mitäpä sitä muuta lauantai-iltaan
kaipaisi. No, ehkä tulkkia, joka olisi kääntänyt swahilinkieliset puheet ymmärrettävälle
kielelle, mutta olen jo niin tottunut siihen, etten oikeastaan edes noteerannut
asiaa. Osaan istua kiinnostuneen näköisenä kuuntelemassa puheita, joista en
tajua tavuakaan – tai oli siellä välissä aina jokin tunnistettavakin sana...





Ei kommentteja:
Lähetä kommentti