Kuullun ymmärtäminen muuttuu luullun arvaamiseksi

Toinen harjoitteluviikko ei mennyt ihan yhtä hyvällä fiiliksellä, kuin ensimmäinen. Jos olisin alussa arvannut, mitä tuleman pitää, tai pikemmin ei pidä, olisin saattanut jäädä vielä vauvojen luo… Viime viikolla tunsin sentään tekeväni jotakin, tällä viikolla… No jaa… Onhan se tekemistä seisoskelukin. Ja istuminen.

Tämän viikon pienten lasten osastolla lapset olivat äitiensä hoivissa, hoitajat lähinnä vain jakoivat lääkkeitä ja säätivät hapen virtausta, joiltakin potilailta imettiin limaa hengitysteistä. Koska osastolla muutoinkin oli vähemmän potilaita, tuntui toisinaan siltä, että siellä ei kerta kaikkiaan tapahdu mitään. 

Aamulla työt alkoivat klo 7:30, siinä istuskeltiin aluksi, kunnes joskus kahdeksan seutuvilla lähdettiin hoitajien kierrokselle. Tällä kierroksella yököt kertoivat jokaisesta potilaasta jotakin aamuvuorolaisille, mutta koska tämä raporttikierros pidettiin swahiliksi, en siitä juuri mitään kostunut, korkeintaan sen, mitä ennätin vilkaista sängyn päässä roikkuvista papereista. Tämän kierroksen jälkeen pidettiin vielä yhteenvetoraportti kansliassa. Siinä hoitaja luki ääneen edellisestä yöstä raportoimansa asiat. Kuten viime viikollakin, tässä raportissa mainittiin vain sairaimman lapsen vointi, koska ”lopuilla lapsilla oli melko hyvä yö”. Luonnollisesti tähänkin raporttiin piti kirjata kaikki osaston tarvikkeet – suomalaisena hieman outo ajatus on se, että tavarat noin vain katoaisivat. Toisaalta, lääkekaapissa oli pieni lukittava ”kassakaappi”, jonka ajattelin olevan jokin huumausainekaappi, mutta siellä säilytettiinkin stetoskooppeja ja muita arvotavaroita, eli ilmeisesti tavaroiden laskemiselle on perusteensa. Raportin tärkeänä osana oli myös ”daily checking list”, se luettiin joka aamu läpi ja sen mukaan tarkastettiin varmaan reilu parikymmentä kohtaa lähtien siitä, että kaikilla on työvaatteet päällä. 

Aamuraportin jälkeen vaihdettiin lakanat ja siistittiin osasto. Lakanoita vaihdettiin vähän pärstäkertoimen mukaan, mitään logiikkaa en siinä havainnut. Jossakin huoneessa saattoi useampikin saada puhtaat lakanat (no, nyt liioittelin, sillä vain aluslakanat vaihdettiin), kun taas viereisessä huoneessa kukaan ei saanut sellaisia. Toisinaan tyhjinä olleisiin vuoteisiin laitettiin lakanat, toisinaan ei. Siivoojapoika moppasi osaston ja tasoja pyyhittiin räteillä ja osittain jopa puhdistusaineella. Tämän siivoilun jälkeen sitten odotettiin lääkärinkiertoa alkavaksi. 

Lääkärinkierto kesti kauan, siinä sitä sitten kuunneltiin kun opettaja pisti oppilaitaan koville, sillä nämä olivat jo melko lähellä valmistumista. Tämä oli kuitenkin jokseenkin mielenkiintoista, sillä nyt käytettiin englantia, jota minäkin ymmärsin. Tai olisin ymmärtänyt, jos olisin taustamelulta kuullut, sillä täällä puhutaan kovin hiljaa, eikä ääntäminen aina ole sieltä selkeimmästä päästä. Hoitajan toimenkuvaan tässä vaiheessa kuului seistä hiljaa ja kun lääkäri saa potilaan tiedot ja päivän hoitosuunnitelman kirjoitettua papereihin, niiden siirtäminen vihkoon. 

Kierron jälkeen oli teetarjoilu. Täällä ”talo tarjoaa” välipalaa / lounasta. Useimmiten se on valkoista leipää ja makeaa, maitoista teetä. Joskus saattaa tarjolla olla puuroakin (siis meikäläisittäin velliä, kyllin löysää kupista juotavaksi) ja taisinpa jossakin astiassa nähdä jotain riisin tapaistakin. Nopeita hiilareita eikä tietoakaan kuidusta tai proteiinista, mutta kyllä sen hyvin voi syödä, kun ei isommin ajattele.  

Iltapäivän aikana ei sitten juuri muuta tapahdu kuin lääkkeiden jako, sillä vierastunnin aikaan ei hoitotoimia tehdä. Iltavuoron alkaessa tehtiin taas uusi kierros – ja jälleen kerran pääsin kuuntelemaan raportteja, joista en ymmärtänyt tavuakaan. 

Osasto itsessään oli kovin ankea ja kauhtuneen oloinen, tummat, ajan saatossa kiiltäviksi kuluneet betonilattiat, seinissä hilseilevää maalia ja kaiken näköistä tahraa ja kolhua kaikissa pinnoissa. Puhtaudesta toki yritettiin pitää huolta, mutta jotenkin tuntui, että pyyhkimisen ja moppaamisen antama hyöty kyllä menetettiin heti ensimmäisissä potilaskontakteissa. Hoitajat ja lääkärit kun kiertävät potilaalta toiselle sen enempää käsiään pesemättä tai desinfioimatta. (Yhden kerran omia käsiäni desinfioidessani yksi hoitaja pyysi minulta lorauksen, koska ”se pehmentää niin mukavasti käsien ihoa”.) Harvakseltaan jotkut opiskelijat käyttävät käsidesiä (se on jokaisen oma hankinta, talo ei tarjoa), mutta niin pieniä määriä, ettei sillä ole mitään vaikutusta: pisara kämmenelle ja pikainen hieraisu. Toisinaan lapsia ja aikuisia kulkee missä sattuu – haettiinpa kerran vauvalasta (siis sieltä, missä olin viime viikon) yksi vauva ”maskotiksi” hoitajille… Likapyykin hakija on kyllä suojannut itsensä (on essu ja maski ja saappaat ym), mutta se likaisten vuodevaatteiden rullakko kulkee koko osaston läpi ja osastolta tulleet pyykit kipataan kuorman päälle ”pelmuttelemista” mitenkään välttelemättä. Huoneita oli neljä, näistä kaksi oli kymmenen sängyn huoneita (siis 20 henkilön, sillä lapsilla oli äiti mukanaan, jollakulla taisi olla joku sisaruskin) ja muut vähän pienempiä. Täällä ei tarvita eikä arvosteta yksityisyyttä samalla tavoin kuin kotona – tai ehkei sitä vain ole mahdollista

Osaston Top Ten -listat

Lääkekaappi eroaa hieman meikäläisestä

Kaiken kaikkiaan viikko oli aika tylsä: Maanantai meni mitään tekemättä, ihan vaan katsellessa ja kuljeskellessa ympäriinsä. Mitään varsinaista perehdyttämistä en osastoon saanut, joten jouduin selvittelemään oloja ihan vain tarkkailemalla. Minulle oltiin noin periaatteessa ihan ystävällisiä, mutta varsin usein huomasin istuvani itsekseni muiden jutellessa keskenään – tai kadottua tekemään jotakin, mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Ystävällisimpiä minulle olivat toiset opiskelijat, he ottivat mukaan kaikkeen, mitä tekivät. Lieneekö osastolla sitten niin paljon opiskelijoita, että hoitajat ovat heihin väsyneet, itse ainakin koin, että hoitajilla ei ollut juurikaan intoa opastaa minua.

Tiistaina otin kyllästymisen ehkäisemiseksi läppärin mukaan ja esittelin halukkaille sekä Suomea että suomalaisia sairaalapalveluja. Vähän dioja tehdessäni mietin, kehtaanko edes ottaa netistä sairaalakuvia, niin toisenlaisessa maailmassa täällä eletään. Kaikki hämmästelivät suomalaista ilmaista koulutusta kouluruokineen kaikkineen sekä korkeaa palkkatasoa, oli kokolailla työlästä saada selvitetyksi että myös kulut ovat kokonaan toista luokkaa. Toki elintasomme on korkeampi kuin tansanialaisten, ei sitä tosiasiaa voi muuksi muuttaa.  Myös sairaalat saivat aikaan hämmästyneitä ja ihastelevia kommentteja – ehkä pientä kateuttakin. 

Keskiviikosta tuli tynkäpäivä, sillä lääkärinkierron aikana aloin tuntea itseni huonovointiseksi ja lähdin kotiin ennen kuin joko pyörtyisin tai oksentaisin. Mistään vakavasta ei kuitenkaan ollut kyse, ilmeisesti olin vain juonut liian vähän, sillä kotiin päästyäni ja tankattuani itseni täyteen vettä olo kohentui nopeasti. Lähdimme sitten käymään uimassa ja suihkussa, poikkesimme kaupassakin.

Torstaina päätin sisuuntuneena että en enää suostu vain olemaan, jotain täytyy päästä tekemäänkin ja tungin mukaan aina, kun joku johonkin lähti. Ja se kannatti: kävin röntgenissä (en toki sisällä saakka) viemässä pientä potilasta keuhkokuvaan ja löysin yhtä potilassänkyä seuraamalla jotakin, josta minulle ei ollut edes mainittu: osaston välittömässä läheisyydessä oli pienten lasten tehostetun valvonnan osasto, jossa kaikkein sairaimmat lapset hoidettiin. Tässä yksikössä oli kaksi huonetta ja yhteensä tilat noin kuudelle lapselle. Ulkoisilta puitteiltaan yksikkö oli kuin toisesta maailmasta, vaalea laatoitettu lattia ja siistit vaaleankeltaiset seinät tekivät paikasta valoisan ja miellyttävän ympäristön. Toki täälläkään ei suurempia laitteita ollut: jokunen happipullo ja monitori (siis ei ekg vaan se, josta näkee saturaation, sykkeen ja verenpaineen) ja imulaitteet. Hoitajia oli kyllä koko ajan paikalla, samoin yksi lääkäri piti työtilaansa tämän osaston nurkassa ja oli näinollen nopeasti tavoitettavissa. Tähän päivään mahtui myös itsetuntoa kohottava kokemus: lääkärinkierrolla kuuntelin, miten lääkäri halusi yhtä vauvaa lääkittävän. Kun lääkettä sitten annettiin, huomasin määrän olevan vain puolet määrätystä, ja kysyin, että olenkohan mahtanut ymmärtää jotakin väärin, kun ihan luulin, että piti antaa tupla-annos. No, hoitaja sitten tarkasti asian ja palasi lisäannos mukanaan. (Ja suomalaiskansalliseen tapaan tunsin kuitenkin itseni pahikseksi: saatoinhan loukata hoitajan tunteita huomauttamalla virheestä.)

Perjantai meni sitten ilman sen suurempia, omia asioita hoitelin jonkin verran, mutta siitä lisää seuraavassa tekstissä. Siitä tämä viikko oli kyllä hyvä, että viikatemies ei tietääkseni vieraillut osastolla kertaakaan – ilmeisesti vauvaikä on kaikkein riskialttein, jos siitä selviää, on jo hyvät saumat pärjätä eteenkin päin.