Alkutunnelmiaaaaaaah!

Tämän tekstin laatimisessa on kyllä ollut tavallista enemmän luomisen tuskaa, olen aloittanut ja deletoinut, aloittanut uudelleen ja taas pyyhkinyt. Tuntuu, ettei minulla ole sanoja kuvaamaan tätä kaikkea. (Ja he, jotka minut tuntevat, tietävät, etten vallan usein jää sanattomaksi.)

Keskiviikkona pelasimme ”varman päälle”, pyysimme luottotaksikuskiamme Alfredia käyttämään meidät kaupungilla. Tarkoitus oli käydä vaihtamassa rahaa ja hommata puhelimiin paikalliset liittymät, jotta saisimme netin toimimaan. Rahan vaihto sujui nopeasti ja kivuttomasti, mutta puhelinasiat ottivatkin sitten enemmän aikaa. Prepaid-liittymä ei täällä olekaan ihan samanlainen ”kävele kioskille –hankinta”, kuin kotona. Ennen kuin saimme puhelinkortit, sekä meidät että passimme valokuvattiin, minut jopa kahdesti… Jonotus kesti pitempään kuin kotimaisen teleoperaattorin puhelinpalvelun jono, välillä palveltiin toisia asiakkaita ja sitten taas meitä, kunnes joku muu tuli taas väliin. No, vihdoin saimme kortit ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Alfred ajelutti meitä ympäriinsä, kävimme tulevan harjoittelupaikkani pihassa ja etsimme vettä. Pullotettua vettähän saa joka paikasta (tosin paikallinen Kilimanjaron vesi näyttää olevan pullotettu Coca-Cola companyn lisenssillä 😞) mutta Alfred halusi säästää rahojamme ja etsi halpaa vettä. Hintaeroahan oli kaikki 200 Tsh, eli noin kymmenen senttiä/pullo, joten vähän se vaivannäkö kyllä meinasi hymyilyttää. (Myöhemmin selvisi kyllä, että lähes joka paikassa puolentoista litran vesipullo maksaa tuon 200 Tsh vähemmän, eli 1000 Tsh, joka vastaa noin neljääkymmentä senttiä.) Kesken ajelun Alfredille tuli puhelu ja tarjous toisesta kyydistä. Ja koska satuimme olemaan lähistöllä, kävimme sitten keräämässä lisää väkeä kyytiin. Hiukan ahtaaksi takapenkki kyllä kävi, kun niitä kyytiin tulijoita olikin kahden ilmoitetun sijasta kolme. Mutta sopu sijaa antaa ja matka jatkui. 

Torstaina alkoi jo olla sellainen olo, että on pakko päästä liikkumaan ihan itse, niin paljon oli tullut istutuksi ensin lennoilla ja sitten autossa. Päätimme siis lähteä jalan kaupungille. Matka ei ole järin pitkä, ehkä kolmisen kilometriä, mutta lämpimässä kannattaa kiiruhtaa hitaasti. Pole pole. 

Ensimmäisestä kojusta ostimme hatun Veikolle. Olen toki aiemminkin ollut tilanteessa, jossa hinnat ”keskustellaan” oikealle tasolle, mutta Veikolle tämä oli ensimmäinen tinkimisen oppitunti. Vihdoin 15000 Tsh:n hattu maksoi 5000 ja teimme kaupat.  Veikko oli kyllä jo monta kertaa pyytänyt minua lopettamaan, taisi poikaa vähän nolottaa äidin käytös. Onneksi kauppias ei ymmärtänyt suomea, joten saatoin jatkaa tinkimistä vielä Veikon hintahyväksynnän jälkeen. 

Kaupunki on täynnä avuliaita nuoria (ja vähän vanhempiakin) miehiä, jotka lyöttäytyvät seuraan ja opastavat paikasta toiseen ”pientä korvausta vastaan”. Niinpä sitten otimme ”natiivioppaan” mukaan (no, oikeasti ei tarvinnut ottaa, luultavasti isompi työ olisi ollut, jos olisi yrittänyt jättää ottamatta, ja pian seurueeseemme liittyi toinenkin opastaja) ja näimmekin kaupungista takuulla paljon enemmän kuin itseksemme olisimme nähneet. Kiersimme pari toria läpi, ihmettelimme ja ihailimme tarjonnan runsautta – sellaista vihannesmäärää ei Suomessa näe edes hyvin varustetun marketin he-vi osastolla, torista puhumattakaan. Myös ryynejä, jauhoja ja kaikkea mahdollista oli tarjolla laidasta laitaan, kanoja, vaatteita, taloustavaroita ja viemäriputkia unohtamatta. Tänne täytyy tulla joskus oikean kameran kanssa, kännykkäkuvat kun ovat vähän mitä sattuu – kirkkaassa auringonpaisteessa kun ei oikein näe, mitä kuvaan on tulossa

Matka jatkui kohti tällä hetkellä suljettuna olevaa rautatieasemaa (avautuu kuulemma joskus tulevaisuudessa jälleen, näin on itse presidentti luvannut), jonka läheisyydessä sijaitsee myös kahvipaahtimo. Tai joku kahviin liittyvä juttu, saattoi olla varastokin, ihan kaikesta selostuksesta en saanut selvyyttä… Entinen ratapiha oli tällä erää laidunmaata, jolla vuohet popsivat kulottunutta ruohoa takajalastaan liekaan kiinnitettyinä ruostuneiden ja rikkinäisten junavaunujen vieressä. Näin kokemattoman junankäyttäjän silmään ei kyllä näyttänyt siltä, että tämä asema aivan heti avautuisi, saattaa olla, että junamatkailijat saavat vastaisuudessakin käyttää Arushan asemaa. 

Opastettu kävelykierroksemme päättyi kaupunkiin ja tavanomaiseen tinkaamiseen opaspalveluiden hinnasta. Tästä jäi itsellekin vähän kurja olo, sillä en suostunut kahden oppaan palveluista maksamaan, enhän oikeastaan ollut ketään pyytänytkään mukaan, joten aikamoiseksi kinasteluksi meni se neuvottelu. 

Kaiken kävelyn ja pyörimisen jälkeen olimme sen verran pyörällä päästämme, ettei kummallakaan oikein ollut käsitystä siitä, mihin suuntaan pitäisi lähteä, että kotiin pääsisi. Onneksi olimme suunnitelleet käyvämme hakemassa yhden geokätkön, joten meillä oli GPS mukana ja nuolen suuntaan pyrkien (olimme sentään tajunneet tallettaa kotisijainnin laitteeseen) pääsimme viimein tutuille maisemille, tosin aika epätavanomaisia reittejä pitkin... Suorin tie ei aina ole paras tie, sen tiesi jo muinoin Milla Magiakin Aku Ankassa.

Kotimatkalla saimme vielä tuta luonnon toisetkin kasvot: helteisen päivän jälkeen sadekuuro yllätti meidät ja vartin verran tuli vettä niin, että maisema oli harmaana ja puista rapisi kukkia, lehtiä ja oksiakin… Hetkessä kadut muuttuivat pinnastaan liejuksi, joka oli niin liukasta, että pystyssä pysyminenkään ei ollut itsestäänselvyys. Sandaalien pohjiin tarttui mutaa kuin syksyisellä kynnöspellolla tarpoessa ja vaatteet olivat roiskeiden täplittämät, kun viimein kotiin saakka selvisimme. Olikin aikamoinen työmaa saattaa itsensä edes siihen kuntoon, että saattoi tulla sisään ja kävellä kylpyhuoneeseen. 

Perjantain otimme sitten rauhallisesti: edellisen päivän lenkki tuntui hieman jaloissa (matkaa tuli kymmenisen kilometriä) ja sitäkin enemmän kihelmöintinä iholla – aurinko pääsi sittenkin tekemään meille tepposet ja paikoitellen olimme jokseenkin punertavia. Kovin paljon ei innostanut ajatus aurinkoon lähtemisestä, joten lepäilimme kotosalla, pesimme pyykkiä ja vasta illan suussa poikkesimme läheiselle kioskille hakemaan vettä ja leipää. Ilta alkoi jo hämärtää, joten kassaneiti palveli meitä viehättävästi kynttilän valossa.
(Tässä kohtaa on pakko kehua itseään sen verran, että alan olla jo kelpo afrikkalaisvaimomateriaalia: osaan jo tiskata ja pyykätä melkoisen pienellä vesimäärällä: tiskiin riittää mainiosti pari litraa, pyykkiin menee vähän enemmän – onneksi emme ole akuutin vesipulan alueella. Ruuanlaittopuoli on kyllä vielä pahemman kerran hakusessa, Neema ruokkii meitä jatkuvasti sellaisilla herkuilla, että eipä ole moisia Outin keittiössä nähty.)

Lauantaina päätimme sitten kokeilla paikallista liikkumismuotoa ja hyppäsimme daladalan (pikkubussi, joita kulkee ympäriinsä) kyytiin. Sopu sijaa antaa, joten pakettiautoon mahtuu hyvin ainakin 24 matkustajaa. Kaupungilla emme tällä kertaa kovin kauaa viipyneet, kaupassa kävimme muutaman välttämättömyystarvikkeen hakemassa. (Kuten kuurausharjan, jotta saamme vastaisuudessa jalkamme helpommin puhtaiksi.) 

Kaupunkireissun jälkeen lähdimme ”kokeiluluontoiselle työmatkalle” harjoittelupaikkaani, sen pihaan pääsee kätevästi ”kotipihamme” portilta daladalalla. Takasin tullessa etsimme uimapaikkaa – Alfred näytti meille sellaisen keskiviikkona – mutta olimme sen verran suunnista hukassa, ettemme sitä löytäneet, ja koska nimikin oli unohtunut, saimme uimareissun sijaan tyytyä patikkaretkeen. No, ei huono sekään, vaikka kyllä se suihkukin olisi kelvannut. 

Illalla lähdin vielä Neeman kanssa ostoksille katsomaan, miten se oikeasti sujuu. Ja sujuihan se, torilla valitsimme ensiksi kanan suoraan häkistä ja jätimme sen ”prosessoitavaksi” torikierroksen ajaksi. Kun olimme saaneet kassit täyteen vihanneksia ja hedelmiä, oli kanakin valmis. Ja kelpo kana olikin, pullea ja selkeästi hyvin syönyt. Poikkesimme vielä marketissa hakemassa joitakin eväitä ja sitten kotiin. 

Päivälliskanaa valitsemassa

Vaihtoehto karkkipäiväksi: sokeriruokoa sopivina suupaloina.

Sunnuntaina kysyin vahingosta viisastuneena Neemalta, mihin kannattaisi mennä uimaan ja esitinpä saman kysymyksen vielä Sannallekin (hän on myös KYAMK:n opiskelija, joka on täällä yhtä aikaa, ei tosin samassa harjoittelupaikassa). Varmuuden maksimoimiseksi päätimme ottaa kyydin, tällä kertaa bodabodan (kolmipyöräinen riksan näköinen, mutta moottorilla toimiva ajopeli), joka veikin meidät toivomaamme paikkaan. Olin kysynyt ennen reissua Neemalta, paljon matka maksaa ja hyvä niin, sillä kyllähän kuskille olisi suurempikin summa kelvannut. Pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen hinnasta, jonka luonnollisesti sovimme jo ennen matkan alkua. 

Uimapaikka oli pieni, mutta viihtyisä allasalue, jonka yhteydessä olisi ollut kuntosalikin tarjolla. Tällä kertaa kuitenkin tuntui siltä, että pesulle ja uimaan pääseminen oli tärkeämpää, joten ehkä ensi kerralla. Vietimme altaalla mukavan päivän, uimme ja otimme aurinkoa, tosin suurimman osan ajasta istuimme kiltisti varjossa torstaiset oppirahat jo maksettuamme. Takaisin tulimme kävellen, koska paikan hieman syrjäisemmän sijainnin vuoksi siellä ei yllättäen ollutkaan ketään tarjoamassa kyytiä. No, seuraavalla kerralla osaamme jo tilata paluumatkan valmiiksi.

Tirppa tuli hörppäämään tilkkasen vettä. (Ken tunnistaa sortin, kommentoikoon.)

Huomenna alkaa harjoittelu, innolla odotan, mitä se tuo tullessaan. Ensimmäinen jännitysmomentti tulee siitä, että löydänkö oikean paikan ja henkilön, tällä hetkellä on vielä vähän avoimena, minne olen menossa. Daladalahan vie minut sairaalan portille, mutta siitä eteenpäin on vähän hämärän peitossa. No, kaikki selvinnee aikanaan, miksi suotta huolehtisin ennakkoon.