Tämän tekstin
laatimisessa on kyllä ollut tavallista enemmän luomisen tuskaa, olen aloittanut
ja deletoinut, aloittanut uudelleen ja taas pyyhkinyt. Tuntuu, ettei minulla
ole sanoja kuvaamaan tätä kaikkea. (Ja he, jotka minut tuntevat, tietävät,
etten vallan usein jää sanattomaksi.)
Keskiviikkona pelasimme ”varman päälle”, pyysimme
luottotaksikuskiamme Alfredia käyttämään meidät kaupungilla. Tarkoitus oli
käydä vaihtamassa rahaa ja hommata puhelimiin paikalliset liittymät, jotta
saisimme netin toimimaan. Rahan vaihto sujui nopeasti ja kivuttomasti, mutta
puhelinasiat ottivatkin sitten enemmän aikaa. Prepaid-liittymä ei täällä
olekaan ihan samanlainen ”kävele kioskille –hankinta”, kuin kotona. Ennen kuin saimme
puhelinkortit, sekä meidät että passimme valokuvattiin, minut jopa kahdesti… Jonotus
kesti pitempään kuin kotimaisen teleoperaattorin puhelinpalvelun jono, välillä
palveltiin toisia asiakkaita ja sitten taas meitä, kunnes joku muu tuli taas väliin.
No, vihdoin saimme kortit ja pääsimme jatkamaan matkaa.
Alfred ajelutti
meitä ympäriinsä, kävimme tulevan harjoittelupaikkani pihassa ja etsimme vettä.
Pullotettua vettähän saa joka paikasta (tosin paikallinen Kilimanjaron vesi
näyttää olevan pullotettu Coca-Cola companyn lisenssillä 😞) mutta Alfred halusi
säästää rahojamme ja etsi halpaa vettä. Hintaeroahan oli kaikki 200 Tsh, eli
noin kymmenen senttiä/pullo, joten vähän se vaivannäkö kyllä meinasi
hymyilyttää. (Myöhemmin selvisi kyllä, että lähes joka paikassa puolentoista
litran vesipullo maksaa tuon 200 Tsh vähemmän, eli 1000 Tsh, joka vastaa noin
neljääkymmentä senttiä.) Kesken ajelun Alfredille tuli puhelu ja tarjous
toisesta kyydistä. Ja koska satuimme olemaan lähistöllä, kävimme sitten
keräämässä lisää väkeä kyytiin. Hiukan ahtaaksi takapenkki kyllä kävi, kun
niitä kyytiin tulijoita olikin kahden ilmoitetun sijasta kolme. Mutta sopu
sijaa antaa ja matka jatkui.
Torstaina alkoi jo olla sellainen olo, että on pakko päästä
liikkumaan ihan itse, niin paljon oli tullut istutuksi ensin lennoilla ja
sitten autossa. Päätimme siis lähteä jalan kaupungille. Matka ei ole järin
pitkä, ehkä kolmisen kilometriä, mutta lämpimässä kannattaa kiiruhtaa hitaasti.
Pole pole.
Ensimmäisestä
kojusta ostimme hatun Veikolle. Olen toki aiemminkin ollut tilanteessa, jossa
hinnat ”keskustellaan” oikealle tasolle, mutta Veikolle tämä oli ensimmäinen
tinkimisen oppitunti. Vihdoin 15000 Tsh:n hattu maksoi 5000 ja teimme kaupat. Veikko oli kyllä jo monta kertaa pyytänyt
minua lopettamaan, taisi poikaa vähän nolottaa äidin käytös. Onneksi kauppias
ei ymmärtänyt suomea, joten saatoin jatkaa tinkimistä vielä Veikon hintahyväksynnän
jälkeen.
Kaupunki on
täynnä avuliaita nuoria (ja vähän vanhempiakin) miehiä, jotka lyöttäytyvät seuraan
ja opastavat paikasta toiseen ”pientä korvausta vastaan”. Niinpä sitten otimme ”natiivioppaan”
mukaan (no, oikeasti ei tarvinnut ottaa, luultavasti isompi työ olisi ollut,
jos olisi yrittänyt jättää ottamatta, ja pian seurueeseemme liittyi toinenkin
opastaja) ja näimmekin kaupungista takuulla paljon enemmän kuin itseksemme
olisimme nähneet. Kiersimme pari toria läpi, ihmettelimme ja ihailimme
tarjonnan runsautta – sellaista vihannesmäärää ei Suomessa näe edes hyvin
varustetun marketin he-vi osastolla, torista puhumattakaan. Myös ryynejä,
jauhoja ja kaikkea mahdollista oli tarjolla laidasta laitaan, kanoja,
vaatteita, taloustavaroita ja viemäriputkia unohtamatta. Tänne täytyy tulla
joskus oikean kameran kanssa, kännykkäkuvat kun ovat vähän mitä sattuu –
kirkkaassa auringonpaisteessa kun ei oikein näe, mitä kuvaan on tulossa
Matka jatkui
kohti tällä hetkellä suljettuna olevaa rautatieasemaa (avautuu kuulemma joskus
tulevaisuudessa jälleen, näin on itse presidentti luvannut), jonka
läheisyydessä sijaitsee myös kahvipaahtimo. Tai joku kahviin liittyvä juttu,
saattoi olla varastokin, ihan kaikesta selostuksesta en saanut selvyyttä…
Entinen ratapiha oli tällä erää laidunmaata, jolla vuohet popsivat kulottunutta
ruohoa takajalastaan liekaan kiinnitettyinä ruostuneiden ja rikkinäisten
junavaunujen vieressä. Näin kokemattoman junankäyttäjän silmään ei kyllä
näyttänyt siltä, että tämä asema aivan heti avautuisi, saattaa olla, että
junamatkailijat saavat vastaisuudessakin käyttää Arushan asemaa.
Opastettu
kävelykierroksemme päättyi kaupunkiin ja tavanomaiseen tinkaamiseen
opaspalveluiden hinnasta. Tästä jäi itsellekin vähän kurja olo, sillä en suostunut
kahden oppaan palveluista maksamaan, enhän oikeastaan ollut ketään pyytänytkään
mukaan, joten aikamoiseksi kinasteluksi meni se neuvottelu.
Kaiken kävelyn ja
pyörimisen jälkeen olimme sen verran pyörällä päästämme, ettei kummallakaan
oikein ollut käsitystä siitä, mihin suuntaan pitäisi lähteä, että kotiin
pääsisi. Onneksi olimme suunnitelleet käyvämme hakemassa yhden geokätkön, joten
meillä oli GPS mukana ja nuolen suuntaan pyrkien (olimme sentään tajunneet
tallettaa kotisijainnin laitteeseen) pääsimme viimein tutuille maisemille,
tosin aika epätavanomaisia reittejä pitkin... Suorin tie ei aina ole paras tie,
sen tiesi jo muinoin Milla Magiakin Aku Ankassa.
Kotimatkalla
saimme vielä tuta luonnon toisetkin kasvot: helteisen päivän jälkeen sadekuuro
yllätti meidät ja vartin verran tuli vettä niin, että maisema oli harmaana ja
puista rapisi kukkia, lehtiä ja oksiakin… Hetkessä kadut muuttuivat pinnastaan
liejuksi, joka oli niin liukasta, että pystyssä pysyminenkään ei ollut itsestäänselvyys.
Sandaalien pohjiin tarttui mutaa kuin syksyisellä kynnöspellolla tarpoessa ja
vaatteet olivat roiskeiden täplittämät, kun viimein kotiin saakka selvisimme.
Olikin aikamoinen työmaa saattaa itsensä edes siihen kuntoon, että saattoi
tulla sisään ja kävellä kylpyhuoneeseen.
Perjantain otimme sitten rauhallisesti: edellisen päivän
lenkki tuntui hieman jaloissa (matkaa tuli kymmenisen kilometriä) ja sitäkin
enemmän kihelmöintinä iholla – aurinko pääsi sittenkin tekemään meille tepposet
ja paikoitellen olimme jokseenkin punertavia. Kovin paljon ei innostanut ajatus
aurinkoon lähtemisestä, joten lepäilimme kotosalla, pesimme pyykkiä ja vasta
illan suussa poikkesimme läheiselle kioskille hakemaan vettä ja leipää. Ilta
alkoi jo hämärtää, joten kassaneiti palveli meitä viehättävästi kynttilän
valossa.
(Tässä kohtaa on pakko kehua itseään sen verran, että alan olla jo kelpo afrikkalaisvaimomateriaalia: osaan jo tiskata ja pyykätä melkoisen pienellä vesimäärällä: tiskiin riittää mainiosti pari litraa, pyykkiin menee vähän enemmän – onneksi emme ole akuutin vesipulan alueella. Ruuanlaittopuoli on kyllä vielä pahemman kerran hakusessa, Neema ruokkii meitä jatkuvasti sellaisilla herkuilla, että eipä ole moisia Outin keittiössä nähty.)
(Tässä kohtaa on pakko kehua itseään sen verran, että alan olla jo kelpo afrikkalaisvaimomateriaalia: osaan jo tiskata ja pyykätä melkoisen pienellä vesimäärällä: tiskiin riittää mainiosti pari litraa, pyykkiin menee vähän enemmän – onneksi emme ole akuutin vesipulan alueella. Ruuanlaittopuoli on kyllä vielä pahemman kerran hakusessa, Neema ruokkii meitä jatkuvasti sellaisilla herkuilla, että eipä ole moisia Outin keittiössä nähty.)
Lauantaina päätimme sitten kokeilla paikallista
liikkumismuotoa ja hyppäsimme daladalan (pikkubussi, joita kulkee ympäriinsä)
kyytiin. Sopu sijaa antaa, joten pakettiautoon mahtuu hyvin ainakin 24
matkustajaa. Kaupungilla emme tällä kertaa kovin kauaa viipyneet, kaupassa
kävimme muutaman välttämättömyystarvikkeen hakemassa. (Kuten kuurausharjan,
jotta saamme vastaisuudessa jalkamme helpommin puhtaiksi.)
Kaupunkireissun
jälkeen lähdimme ”kokeiluluontoiselle työmatkalle” harjoittelupaikkaani, sen
pihaan pääsee kätevästi ”kotipihamme” portilta daladalalla. Takasin tullessa etsimme
uimapaikkaa – Alfred näytti meille sellaisen keskiviikkona – mutta olimme sen
verran suunnista hukassa, ettemme sitä löytäneet, ja koska nimikin oli unohtunut,
saimme uimareissun sijaan tyytyä patikkaretkeen. No, ei huono sekään, vaikka
kyllä se suihkukin olisi kelvannut.
Illalla lähdin
vielä Neeman kanssa ostoksille katsomaan, miten se oikeasti sujuu. Ja sujuihan
se, torilla valitsimme ensiksi kanan suoraan häkistä ja jätimme sen ”prosessoitavaksi”
torikierroksen ajaksi. Kun olimme saaneet kassit täyteen vihanneksia ja
hedelmiä, oli kanakin valmis. Ja kelpo kana olikin, pullea ja selkeästi hyvin
syönyt. Poikkesimme vielä marketissa hakemassa joitakin eväitä ja sitten
kotiin.
Sunnuntaina kysyin vahingosta viisastuneena Neemalta, mihin
kannattaisi mennä uimaan ja esitinpä saman kysymyksen vielä Sannallekin (hän on
myös KYAMK:n opiskelija, joka on täällä yhtä aikaa, ei tosin samassa
harjoittelupaikassa). Varmuuden maksimoimiseksi päätimme ottaa kyydin, tällä
kertaa bodabodan (kolmipyöräinen riksan näköinen, mutta moottorilla toimiva
ajopeli), joka veikin meidät toivomaamme paikkaan. Olin kysynyt ennen reissua
Neemalta, paljon matka maksaa ja hyvä niin, sillä kyllähän kuskille olisi
suurempikin summa kelvannut. Pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen hinnasta,
jonka luonnollisesti sovimme jo ennen matkan alkua.
Uimapaikka oli pieni, mutta
viihtyisä allasalue, jonka yhteydessä olisi ollut kuntosalikin tarjolla. Tällä
kertaa kuitenkin tuntui siltä, että pesulle ja uimaan pääseminen oli
tärkeämpää, joten ehkä ensi kerralla. Vietimme altaalla mukavan päivän, uimme
ja otimme aurinkoa, tosin suurimman osan ajasta istuimme kiltisti varjossa
torstaiset oppirahat jo maksettuamme. Takaisin tulimme kävellen, koska paikan
hieman syrjäisemmän sijainnin vuoksi siellä ei yllättäen ollutkaan ketään
tarjoamassa kyytiä. No, seuraavalla kerralla osaamme jo tilata paluumatkan
valmiiksi.
![]() |
| Tirppa tuli hörppäämään tilkkasen vettä. (Ken tunnistaa sortin, kommentoikoon.) |
Huomenna alkaa
harjoittelu, innolla odotan, mitä se tuo tullessaan. Ensimmäinen jännitysmomentti
tulee siitä, että löydänkö oikean paikan ja henkilön, tällä hetkellä on vielä
vähän avoimena, minne olen menossa. Daladalahan vie minut sairaalan portille,
mutta siitä eteenpäin on vähän hämärän peitossa. No, kaikki selvinnee aikanaan,
miksi suotta huolehtisin ennakkoon.














Hei, tirpa on herra Siivooja eli marabu-haikara. :)
VastaaPoista