maanantai 19. joulukuuta 2016

Ensimmäinen päivä: Naurusta menet kyyneliin….




Tänään oli päivä, jolloin kaikki blogini kuvauksessa olevat sanat konkretisoituivat. Jok’ikinen.  Monet asiat pyörivät päässäni, joitakin niistä en unohda ikinä ja taas kerran on vaikeaa miettiä, miten tämän kaiken sanoiksi pukisin tai mistä aloittaisin, joten mennään aikajärjestyksessä… Ainakin suunnilleen.

Aamulla lähdin hyvissä ajoin kohti sairaalaa. Jos jollain aiemmalla reissullamme olin kuvitellut nähneeni täyden daladalan, erehdyin. Tunkeuduin autoon, jossa oli enää seisomapaikkoja jäljellä, tosin niistäkin oli osa jo mennyt. Kun vielä yhdeltä pysäkiltä tuli pari henkilöä lisää, ei rahastajapoika meinannut saada edes ovea kiinni, joten siinä sitä huristeltiin, ovi auki, kunnes jotenkin kaikki saivat oloaan tiivistetyksi sen verran, että sen vihdoin sai suljetuksi. Olisin niin kernaasti ottanut kuvan, mutta en kehdannut. Ehkä toisella kertaa, sillä epäilen, ettei tämä jäänyt ainutkertaiseksi kokemukseksi.

Eilen jo hiukan mietiskelin, että minnehän minun pitäisi löytää. No, sairaalan ulko-ovella kyselin yhdyshenkilöäni ja sain kuulla, että hän on (jossakin, josta en saanut selvää) ja vapautunee puolen tunnin kuluttua. Siinä sitten katselin sairaalaan saapuvaa väkeä ja yritin pari kertaa soittaakin saamiini numeroihin, tuloksetta. Lähdin sitten hortoilemaan eteenpäin – ja päädyin kirkkoon, jossa oli ”täysi meno päällä” – ilmeisesti kristilliset arvot todellakin ovat läsnä sairaalan toiminnassa. Jäin sitten takapenkkiin istumaan ja katselemaan. Mielenkiintoistahan se toki oli, mutta olisin saanut tilaisuudesta luultavasti enemmän irti, jos se olisi pidetty englanniksi swahilin sijaan. Mutta kerrankos sitä osallistuu tilaisuuteen, josta ei ymmärrä mitään. 😆

Kirkosta tulevat ihmiset sitten opastivat minut Veran (yhteyshenkilö) luo ja hän puolestaan vei minut Aneth:in pakeille tekemään paperityöt valmiiksi. Yllätyksenä tuli, että olisin tässä vaiheessa tarvinnut passini, jota minulla ei tietenkään ollut mukana. Kuten ei myöskään niitä 150 dollaria, jonka harjoittelu maksaa – asia, josta myöskään en tiennyt mitään etukäteen. No, saimme paperit muilta osin kuntoon ja lähdin kotiin hakemaan passia ja rahoja. 

Kulkiessani kohti daladalapysäkkiä näin sen, josta olin tähän saakka vain haaveillut: Kilimanjaron lumisen huipun. Näihin saakka se on ujostellut ja pysynyt pilviverhon takana, mutta näyttäytyi vihdoin, kuin toivottaakseen minut tervetulleeksi harjoitteluun.



Palattuani teimme vielä loput paperityöt ja lähdimme sairaalan puolelle – tekemään lisää ilmoittautumisia ja kirjautumisia. Sain itse valita, mille osastoille haluaisin mennä, joten pyysin lastenosastoa, synnytysosastoa, ensiapua ja päivystyspotilaita. Niinpä minulle räätälöitiin aikataulu: kuusi viikkoa äitiys- ja synnytysosastoja, kaksi pediatrista ja neljä ensiapua ja päivystystä. Sain myös vaatteet (joidenkin aikaisempien opiskelijoiden jättämiä, silla kukaan ei useammasta kyselystä huolimatta ollut kertonut minulle, millaiset vaatteet tarvitsen), jonka jälkeen lähdin osastolle.


Ensimmäinen osastoni on P3, pediatrian osasto. Täällä hoidetaan pienimpiä lapsia, ensi viikolla siirryn P1:lle isompien lasten seuraan. Tulin paikalle sopivasti lääkärikierron aikaan. Koska kyseessä on opetussairaala, olikin valkotakkeja sitten paikalla tuvan täydeltä. Erään sängyn asukas itki lohduttomasti, niin ettei kukaan meinannut kuulla mitään, ja niinpä muuan hoitaja poimi hänet sängystään – ja ojensi minulle rauhoiteltavaksi. No onneksi kolme omaa lasta ovat antaneet jonkinlaisia valmiuksia tähän työhön, joten lapsi rauhoittui nopeasti. Siinä sitten kiikuttelin pientä ihmistainta rinnallani ja tunsin tekeväni jotain tärkeää. 

Hetken kuluttua paikalle tuotiin nyytti, jonka sisältä paljastui kovin surullinen näky: täysin veltto, reagoimaton ja kalpea vauva (kyllä, tummaihoinenkin voi olla kalpea, jos joku on joskus sitä miettinyt). Lääkärit kokoontuivat hänen ympärilleen, ventilointi ja elvytys aloitettiin (tosin ei ihan meikäläisten oppien mukaisesti), jossain vaiheessa paikalle tuotiin happipullo ja adrenaliiniakin annettiin – mutta apu ei enää saavuttanut tätä pientä ihmistä. Siinä sitä sitten hyssyttelin toista pientä ja katselin, kun kaikki pikkuhiljaa lähtivät tahoilleen ja vauva käärittiin vilttiin, jossa hänet oli paikalle tuotu. Minulle ei selvinnyt se, oliko hänet hakenut nainen hänen äitinsä vai sairaalan työntekijä. Siinä meni tovi jos toinenkin nieleskellessä ja silmiä räpytellessä. 

Elämä kuitenkin jatkuu, ja niin jatkui harjoittelukin. Kuljettelin vauvoja edestakaisin äideilleen ja taas sänkyynsä, sillä täällä äidit tulevat kolmen tunnin välein imettämään lapsiaan. Siellä he sitten istuvat, tuoleissa käytävällä, vieri vieressä ja tekevät tärkeintä, mitä siinä hetkessä voivat. Kaikkia vauvoja ei kuitenkaan imetetä, joko äiti on liian sairas tai kuollut, tai rintaruokinta ei muuten vain onnistu. Nämäkin vauvat juotetaan, osa korvikkeella ja osa äidin itsensä lypsämällä maidolla. Jaa että mikä tuttipullo? No eihän sellaista nyt toki tarvita, pikkuista vauvaa voi hyvin juottaa kulhon reunalta hörppäyttämällä. Tilkka vaan maitoa suuhun ja odotetaan nielaisua ennen seuraavaa huikkaa. 

Katselin ruokintaa jokseenkin kauhistuneena – ja päädyin itse juottamaan luultavasti osaston pienintä lasta. Siinä hän kökötti, pikkuinen Frida, ennen aikojaan syntynyt, mutta vielä elämän syrjässä kiinni. Epätoivon aalto hulvahti lävitseni: miten ikinä saisin syötettyä lapsen, jonka pää on kuin kuivunut omena kämmenelläni, tyttö joka on totaalisen aliravittu, niin hauras, että rikki menee koskemalla. No ei mennyt, sain tuettua kädelleni suunnilleen puolet lapsesta ja sitten maitoa suuhun – kulhosta, joka oli jokseenkin hänen päänsä kokoinen. Mitään mittaa minulla ei luonnollisestikaan ollut, niin kauan tiputtelin maitoa suuhun kuin hän sitä nieli ja sitten tyttö takaisin peiton alle. Ikinä en unohda sitä näkyä: pikkuruiset kuivat kasvot, vartalo, josta kylkiluut saattoi laskea katsomalla ja jalat kuin linnun koivet. Katse ja ilme kuin vanhalla naisella, iho kuin haurasta ja ryppyistä paperia.

Muuan hoitaja kertoi minulle kunkin lapsen tarinan – tosin aika paljon meni ohi, joko vieraan sanaston tai vielä hieman oudolta kuulostavan aksentin vuoksi, mutta jotain sain kuitenkin tietää. Useat lapsista kärsivät jonkin sortin tulehduksista, jotkut olivat tulleet osastolle suoraan synnytyksestä, toiset kotoaan. Kaksosia oli useampiakin, samoin keskosia. Yksi vauvoista on kovin sairas (no, ei siellä varmaan tervettä olekaan, mutta tämän olisin minäkin kovin kipeäksi tunnistanut). Hänelle oli tehty suolistoleikkaus, mutta suoli oli edelleen lamassa, jo ties kuinka monetta päivää. Avanteesta tungettiin sisään kertakäyttöhanskalla suojattu ja geelillä liukastettu kuumemittari, jolla yritettiin kaivaa ulostetta suolen mutkasta, mutta vieläkään sieltä ei mitään löytynyt. Siinä sitten lääkärit pohtivat, yritettäisiinkö lasta syöttää vai antaa vain elektrolyyttejä i.v:sti. Potilas itse oli jo jokseenkin veltto ja apaattinen, pientä vikinää välillä päästeli. 

Osastolla on käytössä pari lämpölamppua, joita siirrellään niitä eniten tarvitseville, lisäksi joku sai valohoitoa (ei kuitenkaan sitä sinistä, vaan ihan tavallista kirkasta, mihin se sitten auttaneekaan). Jollekin lapselle annettiin lisähappea, toisella oli tippaletku. Siinäpä ne tärkeimmät varusteet. Sängyt ovat vanerisia laatikoita, aikanaan valkoisiksi maalattuja, mutta nyt jo kovin kirjavia. Laatikossa on 2/3 pituinen kansi, joka on puoliksi vaneria, puoliksi pleksiä, joten lasta voi tarkkailla kannen lävitse. Vuodevaatteita käytetään paitsi siihen, mihin ne on tarkoitettu, myös esim. kasvojen pyyhintään, jos lapsi vaikka sattuu pulauttamaan tai maitoa läikkyy juotettaessa. Käsiä pestään toisinaan, mutta useimmiten vain siirrytään sängyn luota toisen luo ja hoidetaan hänet, kuka kulloinkin jotain tarvitsee. Autoklaavi osastolla on, siinä puhdistetaan välineitä, etupäässä lasten ruokintaan käytettäviä astioita. 

Tänään en kuvia ottanut, sillä omien harjoitteluohjeiden mukaisesti jätin kännykän laukkuun. Sen verran yleistä oman puhelimen käyttö kuitenkin näytti olevan, että tuskin siitä kukaan pahastuisi, jos se minullakin olisi. Tosin en tiedä, olisinko kuvaamaan kyennytkään, sillä jotenkin kaikki tuntui olevan niin… raadollista. Kuinka kehtaisin kysyä lupaa kuvata näitä lapsia, jotka yrittävät pysyä hengissä vielä tämän päivän. Ja huomisen. Tai äitejä, jotka ruokkivat lastaan toivoen saavansa hänet vielä kotiin. Ehkä loppuviikosta olen jo toista mieltä, jos niin käy, niin päivittelen kuvia aikanaan.

Takanani on takuulla tähänastisen ”hoitajanurani” raskain, mutta myös mielenkiintoisin päivä. Vieläkin itkettää, kun ajattelen joitakin lapsia, toisaalta olen onnellinen, että sain nähdä tämän kaiken. ”Iloa ja surua, narua ja itkua. Elämää. Kuolemaa. Oppia. Seikkailu.”

1 kommentti:

  1. Olette olleet siis Send off -juhlissa Veikon kanssa. Ne ovat morsiamen juhlat, joissa sulhanenkin on, mutta täysin sivuhenkilönä. Morsiamen paras ysävä istuu morsiamen kanssa koko illan. Kuulostaa, että näiden juhlien morsian tulisi varsin hyvin toimeentulevasta perheestä. Ainutlaatuinen kokemus. Emme sattuneet koko maassa asumisemme aikana yksiinkään Send -offeihin emmekä edes häihin, koska olin yleensä työmatkalla juhlien aikana. Hienoa, että saitte tällaisen kokemuksen!

    VastaaPoista