Viikko on
vierähtänyt. Vain viikko, mutta silti tunnen vanhentuneeni vuosia, jos
ajatellaan kokemuksiani elämästä ja maailmasta. Eihän se elämä tätä ennenkään
ole pelkin silkkihansikkain sivellyt, mutta kuluneen viikon aikana olen saanut
kokea asioita, joita omasta lintukodosta käsin katsellen olen ajatellut
tapahtuvan vain ”jossain muualla, ei ikinä minun elämässäni”. Ai mutta hei,
mähän olen just siellä muualla, tämä kaikki on nyt osa minun elämääni. Eikä
sittenkään ole, sillä olenhan ollut vain tarkkailijan asemassa, sipaisemassa
pintaa jostakin, kulkemassa tuokion silmät ymmyrkäisinä hämmästyksestä, ihmettelemässä
ja katselemassa. Ilo, suru, hämmennys, turhautuminen, epäusko, pelko, huoli ja
kiukkukin (tosin asemani vuoksi nielty sellainen) ovat tulleet tutuiksi viikon
aikana. Joskus on tehnyt mieli sanoa suorat sanat, kun asiat tehdään totaalisen
”väärin” ja ”välinpitämättömästi”, mutta mikäpä minä olen toisten tapoja
arvostelemaan.
Kerran kyllä meinasin
saada itkupotkuraivarit. Löysin yhdestä sängystä vauvan, jota en saanut millään
hereille. Hervoton lapsi käsissäni kyselin, voisiko joku tarkistaa vauvan
tilanteen, sillä se ei todellakaan näyttänyt hyvältä. Vaikka osasto oli täynnä
sekä hoitajia että lääkäreitä, ei kukaan ottanut pyyntöäni kuuleviin korviinsa.
Kun sitten vihdoin joku havahtui, lasta alettiin tutkia, vähän ”vasemmalla
kädellä” tosin, sillä ihmisillä tuntui olevan tärkeämpääkin tekemistä. Hetken
jo luulin, että vauva oli kuollut, mutta pieniä elon merkkejä alkoi kuitenkin
näkyä, vaikkei hänen herättelemisensä vieläkään onnistunut. Verensokeri oli
2,4, eipä ihme, että vauva oli heikkona. Tähän vanhempi hoitaja vain totesi,
että äiti ei ruoki lastaan kylliksi, siksi tilanne on huono. Hän läpsi ja tökki
vauvaa, saadakseen sen reagoimaan, mutta heikolla menestyksellä, joten vauva
siirrettiin takaisin sänkyynsä. Kyselin, eikö sitten pitäisi antaa jotain
suonensisäisesti, niin vastaus oli kielteinen: ruokkimalla se vauva on kuntoon
saatava. No, äiti sitten lypsi itseään (onneksi oli syöttöaika ja hän oli
lähellä) ja maitoa kaadettiin lähes tajuttoman lapsen suuhun, imemään hän ei olisi kyennyt. Koko vuoron
aikana kukaan ei enää osoittanut vauvaa kohti sen suurempaa mielenkiintoa, vaan
hän sai makoilla sängyssään.
Ensimmäisen
päivän kuulumiset kerroin jo aiemmin. Silloin luulin, että päivään vaan sattui
kasaantumaan yhtä sun toista, mutta viikon kuluessa sain nähdä, ettei kyseessä
ollutkaan mikään poikkeuksellinen päivä. Kuolema on osastolla usein poikkeava
vieras, useimmiten kutsumaton, mutta joskus jopa toivottu. Minun oli opeteltava
kokonaan uusi suhtautumistapa asioihin: kuoleman ja surun keskellä on keskityttävä
siihen, mikä on olennaista: elämään. Vain niin jaksaa eteenpäin, vain niin
kykenee antamaan edes sitä vähäistä apua, jota voi. Lohduttamaan hetken pientä
itkevää, antamaan sylin sitä tarvitsevalle ja ruokaa ajallaan, sitä minäkin
voin tehdä. Tosin olen edelleen sitä mieltä, että siinä vaiheessa, kun kuolema ei
enää tunnu missään, on syytä vaihtaa alaa.
Viikon
loppupuolella valokuvasin viimein joitakin osaston tiloja ja lapsiakin.
Kuvaaminenhan on ”absolutely forbidden, but if you take them, do it out of my
sight”, sanoi vastaava hoitaja kun kuvauslupaa kyselin. (Siis ehdottomasti
kielletty, mutta jos kuvaat, niin tee se niin etten näe.) Ja sillä mentiin,
joten tässä päivityksessä on sitten hiukan kuvamateriaaliakin tarjolla.
Viikon mittaan
osaston päiväjärjestys alkoi pikku hiljaa selkiintyä. Aamulla on jonkinlainen
raporttikierros, kaikki hoitajat kiertävät huoneet ympäri, yökkö kertoo jotain
kustakin lapsesta. Tosin välillä tuntui, ettei kukaan kuunnellut, ainakin
päällekkäistä puhetta oli sen verran, että hankala olisi ollut seurata, vaikka
olisinkin kieltä osannut. Tämä raporttikierros tehtiin siis swahiliksi, mutta
kirjallinen raportti kirjoitettiin englanniksi. Niitä lukiessa olin hieman
hämmentynyt. Raportissa käsiteltiin vain yhden lapsen kuulumiset (yleensä joko
viimeksi tulleen tai sairaimman), hänen oloaan ja hoitoaan kuvailtiin, kun taas
loput sivuutettiin toteamalla että muilla lapsilla oli rauhallinen yö. Sen
sijaan oli tärkeää, että raporttiin kirjoitettiin päivittäin osaston varusteet,
jotka oli laskettu huolella: neljä happipulloa, neljä maskia ja niin edelleen.
Raportin jälkeen
oli vuorossa vauvojen pesu. Kaikki vauvat (lukuun ottamatta heitä, jotka
kuolevat kohta kumminkin) pestiin päivittäin. Lämmintä vettä vadin pohjalle,
vauva sinne, pesu palasaippualla ja takaisin sänkyyn. Kuivaamista ei tarvita,
vesi imeytyy lakanoihin tai vain haihtuu. Ja sama seuraavalle. Vati
huuhtaistiin välissä ja kertakäyttökäsineet vaihdettiin, mutta samat vati ja
saippua kiersivät useammalla vauvalla. Keskimäärin yksi hoitaja pesi kolmesta
viiteen vauvaa, vähän tilanteesta riippuen. Kanyyleita ei sen kummemmin
suojattu, ne likosivat teippeineen samassa pesuvedessä kakkapyllyn kanssa.
Täällä äidit tuovat sairaalaan vaipat vauvoilleen, yhden tai kaksi kerrallaan,
joten niitä on useimmiten saatavilla. Toisinaan saatetaan lainata vaippa
naapurilta, jos tilanne niin vaatii, ja palautetaan sitten takaisin. Pyllyjä ei
hoitajien toimesta erikseen pestä, suurimmat kakat pyyhitään vaipan puhtaaseen
kulmaan ennen uuden vaipan laittoa. Äidit sitten ruokinta-aikaan siistivät
pyllyt paremmin kosteuspyyhkeillä. Aamuruokinnan aikana vaihdetaan vauvojen
sänkyihin puhtaat lakanat.
Ruokinnat toteutetaan
kolmen tunnin välein, lääkärin määräysten mukaisesti jaetaan iv–lääkkeet kolme
tai neljä kertaa päivässä. Antibiootteja vaikuttaa olevan aika hyvin
saatavilla, samoin kanylointi- ja injektiotarvikkeita. Kertakäyttökäsineitä on,
mutta samaa paria voidaan käyttää useamman potilaan hoitamiseen. Itse sain
toistuvia huomautuksia siitä, etten käyttänyt käsineitä enkä pessyt käsiäni
yhtä paljon kuin muut – sillä minulla oli mukana pullo käsidesiä, jota käytin
sen sijaan. Mutta koska sen käyttäminen ei ole yhtä näkyvää, olin ilmeisen
suuri infektioriski. Lopulta totesin, että on helpompaa kaikille, jos minäkin alan
käyttää käsineitä, vaikka hygieniataso siitä varmasti laskikin.
 |
| Äidit imettävät vauvansa kolmen tunnin välein. |
Lääkärit
kiertävät ja tutkivat vauvoja, kokeita määrätään ja otetaan. Yleisiä
määrättäviä tutkimuksia ovat röntgenkuvat ja erilaiset verikokeet. Verikokeita
ottavat sekä lääkärit että hoitajat, erillistä laboratoriohoitajaa ei ole.
Kokeen ottamista varten vauva siirretään hoitopöydälle (sama taso, jota
käytetään myös elvytystilanteissa) ja sitten alkaa näytteenotto. Yleensä paikalla
on vähintään kolme, joskus viisikin ihmistä, yksi (tai kaksi) pitelee vauvaa,
toinen pistää, yksi pitää näyteputkea ja keräilee veripisarat siihen ja muut
sitten katsovat oppiakseen jotakin tai auttaakseen tarvittaessa. Useimmiten
näyte otetaan kanyylilla, mikäli se ei osu suoneen, voidaan samaa kanyylia
käyttää useampaankin pistoon, vaikka se olisi välillä ollut hoitotasolla tai
koskettanut jotakin. Verikokeen ottamien saattaa kestää jopa kymmeniä
minuutteja, kun yritetään etsiä suonta joka raajasta ja pistellään useamman
kerran ja luonnollisesti hiukan rupatellaan välillä. Osaston vastaava hoitaja
(?) on todella taitava näytteenottaja, siinä vaiheessa kun lääkärit / toiset
hoitajat eivät onnistu näytteenotossa, hän tulee ja ottaa näytteen. Jos tapaus
on keskimääräistä hankalampi, hän ottaa kanyylin sijaan ruiskuneulan ja
katkaisee sen niin, että vain metalliosa on käytössä. Se kun kestää kääntelyä
paremmin ja on myös jonkin verran kanyylia paksumpi, jolloin verta saadaan
jokseenkin hyvin. Välillä ihmettelen, miksei hän ota kaikkia kokeita, sillä
olisihan se helpompaa vauvallekin, jos häntä pistettäisiin vain kerran sen
sijaan, että ensin useampi kokeilee ja sitten pyydetään apu paikalle.
Osastolla on
kolme eri hoitohuonetta: tulehduspotilaiden huone, ”tavallisten” sairastavien
huone ja keskola. Näihin huoneisiin määrätään vastuuhoitajat, mutta kuitenkin
liikennettä huoneiden välillä on jatkuvasti: tiloista toiseen kulkevat sekä
lääkärit, hoitajat että vauvat tarpeen mukaan. Lisäksi käytävän puolivälissä on verho,
jonka takana ovat äitien majoitustilat: potilashuoneet 8-10. Näissä huoneissa sekä
käytävällä on kuusi sänkyä kussakin, niissä äidit majoittuvat ollakseen läsnä
ruokinta-aikoina. Osa äideistä myös hoitaa lapsiaan vierihoidossa. Äidit ruokailevat omissa tiloissaan, pyykit pestään ja kuivataan osaston yhteydessä olevalla sisäpihalla, jossa on vesipisteitä, tiskipöytä ja kuivausnarut.
 |
| Vauvojen huone |
 |
| Sweet dreams |
Osaston
kirjallinen toiminta on edelleen hämärän peitossa, sen verran sekavaa se oli.
Potilaan kansiossa on erilaisia lomakkeita, joihinkin niistä kirjataan annetut
hoidot (ilmeisesti laskutusta varten), yhteen lääkärit kirjoittavat potilaan
tilan, vitaalit ja jatkohoitosuunnitelman. Tästä lapusta hoitaja sitten siirtää
tiedon vihkoon, josta nähdään, mitä hoitoa kullekin vauvalle on määrätty (tosin
silti usein joudutaan varmistamaan alkuperäisestä lapusta). Lääkkeet määrätään eri lapulle, siitä sitten
hoitaja katsoo (minulle täysin mystiseksi jääneen) kirjainkoodin avulla, mihin
aikaan ja kuinka monta kertaa päivässä kukin lääke annetaan. Tämä tieto
siirretään saman lomakkeen kääntöpuolelle, johon lääkkeen antanut hoitaja
sitten tekee tarvittavat merkinnät ja kuittaa lääkkeen annetuksi. Osastolla
täytetään myös lomake siitä, kuinka monta potilasta on paikalla, (oli eilen ja
on tänään klo 8 aamulla), tässä erotetaan tytöt ja pojat. Lukumäärä vaihtelee normaalisti neljän- ja viidenkymmenen välillä. Valtavan suureen
kansioon merkitään laskutustiedot ja kuitataan saadut sairaalamaksut.
Kuolemantapauksille on oma vihkonsa. Ja sitten on vielä jo aiemmin mainitsemani
yöraporttivihko – ja läjittäin muita vihkoja ja lappusia, joista en ottanut
mitään tolkkua. Alkoi olla ikävä Efficaa. (Osastolla on myös tietokone, mutta
se ei ole käytössä, en tiedä, onko se rikki vai onko tähän jokin muu syy.)
Tästä viikosta jään
kaipaamaan vauvoja. Sairaita tai toipumassa olevia, isoja tai pikkuriikkisiä,
suloisia olivat jokainen. Se tunne, kun saa pienen itkijän rauhoittumaan tai
pitää kädessään pikkuruikkuista ihmistä, on vain jotakin niin ainutlaatuista,
että enpä usko sitä muilla osastoilla kohtaavani. No ehkä synnytysosastolla,
mutta siellä lasta näkee vain tuokion, näihin lapsiin ehti jo luoda
jonkinlaisen suhteen, kiintyäkin.
 |
| Nuoret, mutta silti vanhat kasvot |
 |
| Hento kuin linnunpoikanen |
Ensi viikolla
uusi osasto ja uudet puuhat, harjoitteluni jatkuu vähän isompien lasten kanssa.
Sitä ennen kuitenkin yhtä sun toista, onhan joulu tulossa ja yksi yllätyskin
oli loppuviikosta edessä, siitä voit lukea enemmän seuraavasta kirjoituksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti