Perjantai-iltana
meitä odotti yllätys. Neema kertoi, että olemme menossa ”häiden
ennakkojuhliin”, joku oma nimityksensä sillä juhlalla oli, en vain muista,
mikä. No eipä sitten muuta kuin pyhävermeet niskaan ja menoksi.
Menimme Neeman
sedän kyydillä, valtavan suurella, mutta kilometrejä jonkin verran nielleellä
maastoautolla. Matkaa Himoon (kylän nimi) oli kolmisenkymmentä kilometriä,
mutta se taittui mukavasti, vaikkei nopeus päätä huimannutkaan. Lähestyvä joulu
kun on saanut ihmiset liikkeelle, niin ettei tiellä tarvinnut ainakaan
yksikseen olla.
Täällä häät
juhlitaan kolmeen otteeseen: ensin on ns. ”kitchen party” ilmeisesti jokseenkin
pienelle porukalle, sitten perjantai-iltaisen kaltaiset ”etkot” (vain hieman toistasataa
vierasta) ja varsinainen hääjuhla on sitten viikon kuluttua ja kestää kolme
päivää. Ainakin. Täällä ihmiset tuntuvat todella tietävän, miten juhlitaan!
Ensiksi
pysähdyimme johonkin majataloon tapaamaan Neeman sukulaisia. Naimisiin menossa
oleva mies on Neeman siskon miehen nuorempi veli, joten koko suku (ja imeisesti
muitakin) oli kutsuttu paikalle. Esittelyjä, kättelyitä halauksia…
Kunnianarvoiset vieraat Suomesta olivat saapuneet! Kunpa muistaisin edes jonkun
nimen – kasvoja kylläkin. Tovi siinä nautiskeltiin virvokkeita ja odoteltiin,
että kaikki saivat itsensä valmiiksi. Kun kaikki olivat valmiina lähtöön,
lähdimme juhlapaikalle.
Juhlapaikalla oli
täysi meno päällä, poppi soi ja ihmiset vaihtelivat kuulumisia pihalla
odottaessaan omaa sisäänmenovuoroaan. Sisään kun ei kävellä ihan miten vaan,
vaan ohjattuna ryhmissä, jotka ”tanssahtelevat” eteenpäin kunnes pääsevät
tervehtimään morsiamen sukulaisia – morsian itse ei vielä ollut paikalla.
Sisääntulo myös videoitiin – kuten kaikki muukin juhlassa. Palkattu juontaja
piti koko ajan ihmiset ajan tasalla siitä, mitä on tulossa ja tapahtumassa,
lisäksi paikalla oli (mitä ilmeisimmin palkattu) ryhmä nuoria, jotka innostivat
ihmisiä tanssiin – ikään kuin heitä olisi innostaa tarvinnut ja osallistuivat
omalta osaltaan juhlan ohjaamiseen. Jossakin vaiheessa pihaan pölähti myös
”humppapumppu”, avolavapakettiauto, jonka lavalla oli miehiä soittamassa
puhaltimia ja lyömäsoittimia. (Näitä autoja näkee liikenteessä useinkin, ne
johtavat yleensä juhlakulkueita.)
Juhlapaikka oli
koristeltu ylellisesti, oikeastaan kovin amerikkalaiseen tyyliin
välkkyvaloineen ja ruusukaarineen. Pöydät notkuivat juomia, joita kannettiin
lisää koko ajan. Vaikka tarjolla oli myös olutta ja viiniä, kukaan ei tullut
silminnähden humalaan. Evästä ei myöskään puuttunut, pöytiin kannettiin ruokaa
lautanen kerrallaan. Kaikki napsivat
yhteiseltä lautaselta alkupaloja: lihavartaita, popcornia, pasteijoita ja ties
mitä kaikkea, uusi, eri ruokalajia sisältävä vati tuotiin pöytään aina, kun
edellinen oli tyhjä – joskus aiemminkin.
Kaikki vieraat
esiteltiin toisilleen: juontajan huolehtiessa esittelyistä kyseinen henkilö /
henkilöt nousivat seisomaan ja vilkuttelivat ympärilleen aplodien raikuessa
kuin suuremmallekin kuuluisuudelle. Luonnollisesti myös Veikko ja minut
esiteltiin, jotta kaikki varmasti näkivät, että paikalla on myös suomalaisia.
Syömisen lomassa
ohjelma eteni: morsian saapui paikalle (en ole varma näinkö sulhasta koko
iltana?!?!?) ja istui salin eteen rakennetulle korokkeelle yhdessä äitinsä
kanssa. Onnittelut, puheet, tervehtimiset ja muut asiaan kuuluvat ohjelmat
jatkuivat jatkumistaan. Lahjoja arvostetaan ja esitellään näyttävästi: Vähän väliä
puheet ja muut taukosivat, kun vierasryhmä vuorollaan toi lahjansa. Musiikin
tahdissa, samaa reittiä kuin tullessa, tuotiin lahjat sisään. Niitä kannettiin
näkyvästi ylhäällä ja leviteltiin nähtäville. Lahjat esiteltiin morsiamelle tai
jollekulle morsiamen lähisukulaisista, joka oli salin etuosassa niitä
vastaanottamassa. Usein tämä vastaanottaja kiedottiin lahjaksi tuotuihin
kankaisiin tai peitteisiin – olivat siinä naisten kampaukset kovilla!
Tradition mukainen juhlaruoka, kokonaisena paistettu vuohi, kärrättiin paikalle, morsian suoritti seremoniallisen leikkaamisen jonka jälkeen vuohi palasteltiin ja jaettiin vieraiden kesken. Samoin tehtiin kakuille, tosin tähän liittyi taas oma ohjelmanumeronsa: ”harvat ja valitut” kutsuttiin salin eteen, jossa morsian antoi palan kakkua kullekin kutsutulle suoraan suuhun. Tätä jonosta mekin Veikon kanssa löysimme itsemme ja saimme kakkupalamme.
Juhla jatkui,
lahjat ja puheet vuorottelivat. Lähes kaikki puhujat lausuivat myös jonkin
rukouksen, tai vähintäänkin mainitsivat Jeesuksen Kristuksen nimen. (Se olikin
ainut, mitä swahilinkielisistä puheista ymmärsimme.) Tanssia oli sekä vapaampaa
että ohjattua, jossakin vaiheessa eteen kutsutut henkilöt tanssivat
jonkinlaista piiritanssia morsiamen ympärillä. Tähän tanssiin juontaja
”vapaaehtoisti” Veikonkin, sillä en antanut hänelle lupaa kieltäytyä moisesta
kunnianosoituksesta.
Ruokaa ja juomaa oli edessä koko ajan, niin että juhlan
lähestyessä loppuaan (niin me luulimme, koska ihmiset lähtivät ulos) olimme
kokolailla kylläisiä. Mutta eihän tämä olisi mikään afrikkalainen juhla ollut,
jos se olisi tähän loppunut: ulkona meitä odotti notkuva pöytä, jonka takana
seisoi rivi kokkihattuisia ihmisiä tarjoilemassa ruokaa: riisiä,
ranskanperunoita, kanaa, naudanlihaa, vuohta, salaattia, kasviksia ja ties mitä
muuta. Vaikka lautaselle laitettiin vain hieman kutakin sorttia, oli se koko
lailla täysi pöydän päähän ehdittyämme. (Ylimääräiseksi jääneen ruuan saattoi
sitten ottaa mukaansa, ellei kaikkea jaksanut.)
Juhlista
poistuminen tapahtui lähes yhtenä ryhmänä, kuitenkin niin, että sali tyhjeni
etuosasta alkaen, joten kaikki varmasti näkivät toisensa ja ehtivät vielä
tervehtiä toisiaan. En tiedä, oliko vain kuvitelmaa tai hämmennystä, mutta
tuntui, että suuri osa juhlaväestä piti huolen siitä, että saivat tervehtiä
meitä, muukalaisia.
Kotimatkalla
pyysin, että voisimme pysähtyä hetkeksi jollekin pimeälle tienkohdalle, jotta
pääsisin katsomaan tähtiä. Meitä kun on kehotettu olemaan ulkoilematta pimeän
aikana, niin en ole juuri niitä nähnyt. Nyt sitten pääsin ihailemaan
tähtitaivasta, joka tuntuu tuikkivan kirkkaammin ja lähempänä kuin kotona.
Toivottavasti voin joskus viettää tähtien alla vähän pidemmänkin hetken, nyt en
kehdannut kovin kauaa olla.
Ikimuistoinen
ilta, iloa, naurua, juhlaa. Taas uudet kasvot ja uusi ilme tälle maalle. Juuri
sitä, mitä tarvitsin kuluneen viikon jälkeen. Ahsante sana.







Ei kommentteja:
Lähetä kommentti