sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Hankaluuksia hammaslääkärissä – tai pikemminkin sinne pääsyssä



Tällä viikolla olen yrittänyt saada korjatuksi Turkinpippurin lohkaisemaa hammastani. (Ilmainen vihje: Älkää ottako Turkinpippureita mukaan reissuun, jossa ette halua hammaslääkäriin tai jos otattekin, niin älkää ainakaan pureskelko niitä!)

Maanantaina menin työpäivän jälkeen kovin toiveikkaana päivystykseen, onhan KCMC:n päivystyksen yhteydessä myös hammaslääkäripäivystys. Yksi tuttu hoitaja lähti vieläpä viemään minua sinne, sillä itselläänkin oli asiaa samaan paikkaan. Osuin siis ensimmäisellä yrityksellä oikeaan paikkaan ja tapasin tohtorin. Ikävä kyllä, maanantaisin ei tehdä paikkauksia, mutta varataanpa aika ensi torstaiksi. ”Tulet sitten heti aamusta (tarkempaa kellonaikaa ei tietenkään sovittu, mutta ei sen väliä) niin laitettaan hammas kuntoon.” 

Torstaina menin paikalle hyvissä ajoin, vähän seitsemän jälkeen. Suunnistin lääkärin antaman ajanvarauslapun kanssa maksuluukulle, sillä edellisen viikon perusteella tiesin hyvinkin, että maksamalla kaikki alkaa. Paitsi että ei tämä käynti, sillä minullahan ei uutena asiakkaana ollut vielä minkäänlaista kansiota sairaalan arkistossa. Eli ensin piti mennä hakemaan paperit. Niitä etsiskelin ensin paristakin paikasta, eikä etsimistä varsinaisesti ainakaan helpottanut se, että kaikki opasteet sairaalassa on kirjoitettu swahiliksi – joka ei vieläkään ole vahvin lajini, vaikka kielikylvyssä päivittäin olenkin. Kuljin paikasta toiseen googlekääntäjän avulla opasteita tulkiten, kunnes muuan ystävällinen henkilö saatteli minut oikealle luukulle. Siellä ei tosin ollut yhtään työntekijää, sillä aamu alkaa, kuten jo olen kertonutkin, jumalanpalveluksella, jonka jälkeen työntekijät sitten tulevat työpisteisiinsä. 


Luukku #1 - lasista huomaa, että täällä on pyritty omalle vuorolle kohtuullisen innokkaasti.


Heti työntekijän saavuttua alkoi sutina: luukulle pyrki ihmisiä joka suunnasta papereitaan heilutellen. Se, että olet ensimmäisenä luukulla, ei todellakaan tarkoita sitä, että sinun asiasi hoidettaisiin ensimmäisenä, sillä oikealta ja vasemmalta työntyy ihmisiä ohi ja osa kurkottelee olan yli saadakseen asiansa etenemään. No vihdoin ymmärsin ottaa tilani ja paikkani ja pääsin juttelemaan virkailijalle. 


Ajanvarauslappu ja matkavakuutuskortti - näillä aloitettiin


Kansion avaamiseen tarvitaan monenlaisia tietoja. Nimen, syntymäajan, uskonnon ja osoitteen lisäksi kysytään muun muassa heimo ja isän nimi. (Siis myös Veikon isän nimi kysyttiin hänen käydessään lääkärissä, sillä ei ole mitään merkitystä, että isä on tuhansien kilometrien päässä ja äiti lapsen kanssa lääkärissä.) Passista virkailija sitten etsi tarvitsemansa tiedot: olen finland (heimo – en jaksanut selittää mitään itähämäläisistä sukujuuristani), isäni nimi on Johanna (onhan se toinen passiini kirjoitettu nimi) osoitteeni Finland ja katuosoitteeni / kotikyläni on Suomi. Nyt sitten tiedän nämäkin. 


Täällä on pakko pitää puolensa - jopa kyynärpäätaktiikkaa käyttäen.


Tämän jälkeen alkoi sitten varsinainen jonotusrumba, eri huoneiden eri luukuilla eri syistä, välillä istuin suuressa aulassa olevilla penkeillä odottamassa, että minut kutsutaan nimellä palveltavaksi. Ja kuuluihan se kutsu aina välillä: ”Outi Johanna”. Sitten luukulle – onneksi paikalliset auliisti näyttivät, mille huoneen kuudesta luukusta minut milloinkin kutsuttiin. Ja takaisin penkille, taas vähän odottelua. Välillä annoin yhden vieressäni istuvan pikkutytön katsella puhelintani, se oli hänestä kovin kiinnostava. Valokuvista hän piti kovasti, ja tunnisti minut jokaisesta kuvasta, jossa olin. Ja sitten taas vähän odotettiin. Ja jonotettiin. No hätäkös tässä, valmiissa maailmassa. Hakuna matata.


Nyt olen jo sairaalan asiakas - uusine henkilötietoineni!


Reilun kolmen tunnin kuluttua paperini olivat kunnossa ja suunnistin kohti päivystysaulaa. Tässä vaiheessa nappasin mukaan varaamani akuuttipaniikin ensiavut: Burana 600 mg:n ja Panacodin. Nyt oli myös pakko poiketa vessassa, kolme tuntia istumista ja veden juomista oli tehnyt tehtävänsä.  Aulasta minut sitten bongasi joku työntekijä joka lähti selvittelemään, mihin olen oikeastaan menossa – sillä hänen kokenut silmänsä kertoi, etten ilmeisesti kuulunutkaan tähän odotustilaan. 



Potilasvessa - karu, mutta hoiti hommansa.


Löysimme paikan ja kurkistin hoitohuoneeseen, joka oli jokseenkin asiallinen, siistin oloinenkin. Harmi vain, etten päässyt pidemmälle, olisin kernaasti ottanut kuvan jätteidenlajitteluohjeista: Kunkin roskakorin yläpuolella oli seinässä lappu, jossa oli kuva siitä, mitä kuhunkin roskakoriin tulisi laittaa. Yhteen papereita ym, toiseen käytettyjä hoitovälineitä ja kolmanteen – hampaita ja irtojalkoja! Siis ilmeisesti kaikkea kudosmateriaalia, mutta kuvina todellakin olivat hammas ja nilkasta irti katkaistu jalka. Ehkä hieman raflaavaa minun makuuni.

Näihin saakka olin ollut jokseenkin hyvällä tuulella, sillä voihan sitä nyt joutua odottelemaan papereiden valmistumista ja jonottelemaan ja niin edelleen. Maassa maan tavalla tai maasta pois, niinhän sanonta kuuluu, ja koska en ainakaan vielä ole lähdössä mihinkään, on sopeuduttava. Ei kannata hermostua, sillä siitä ei olisi mitään hyötyä. (Kuten ei lahjonnastakaan, sillä lahjusten antaminen palvelun parantamiseksi tai nopeuttamiseksi oli erikseen kielletty luukuilla olevissa lapuissa.) Niinpä odottelin hymyssä suin, että pääsisin vuorolleni. Hymyni meinasi kuitenkin hyytyä siinä vaiheessa, kun minulle ystävällisesti kerrottiin, että ei tänään mitään paikkauksia tehdä, ei ole edes hammaslääkäriä paikalla. Siis mitä??? Minullahan oli aika varattuna juuri täksi päiväksi! Valitettavasti vain ajanvarauslappuni oli jäänyt jonkin luukun työntekijän haltuun, joten en voinut osoittaa olevani oikeassa paikassa oíkeaan aikaan – enkä tiedä olisiko sekään auttanut. 

Tässä vaiheessa päätin vaihtaa palveluntarjoajaa. Neema etsi minulle paikallisen yksityishammaslääkärin yhteystiedot ja varailin ajan. (WhatsAppi sopii hyvin sekä hammaslääkäriajan varaamiseen että taksin tilaamiseen ja moneen muuhunkin asiaan.) Sain ajan vielä samaksi iltapäiväksi, joten ehdin välillä pariksi tunniksi töihinkin. 

Töiden jälkeen lähdin Veikon kanssa kaupunkiin, ajatuksena oli käydä hammaslääkärissä ja sen jälkeen kaupoilla. Hammaslääkäri löytyi ja menin sisään ajatuksenani ilmoittaa, että olen paikalla. Yllätys oli melkoinen, kun ulko-oven avattuani löysinkin itseni suoraan hoitohuoneesta, jossa edellinen potilas vielä istui tuolissa. Täällä ei ilmeisesti tuhlata tiloja turhiin odotusauloihin – siksipä siinä oven ulkopuolella pihalla varmaan olikin niitä penkkejä… Palasin siis ulos odottelemaan vuoroani.

Tämä tarina olisikin saanut aika yksinkertaisen ja tavanomaisen loppuratkaisun, jos olisin saanut hampaani paikkautettua. Harmi vaan ettei tämä hammaslääkäri kelpuuta matkavakuutustani, sillä hänellä ei ole sellaista laskutussysteemiä, jolla laskun voisi lähettää johonkin. Eikä hänen tietääkseen koko Moshissa ole ketään, jolla sellainen systeemi olisi. Vakuutusyhtiö taas puolestaan on sitä mieltä, että he maksavat mieluiten laskut suoraan, eivät kuitteja vastaan – ja toki se sopii paremmin minullekin. 

Hammas jäi siis edelleen paikkaamatta, onneksi sitä ei särje, ainakaan vielä. Ja kielikin on jo parin päivän tuskailun jälkeen tottunut hampaan ”uuteen muotoiluun”, eikä enää hierry säröä vasten. Ehkä tilanne pysyy tuollaisenaan Suomeen saakka, tai ehkä saamme vielä yhden jatko-osan tähän tarinaan, sillä Arushassa (isompi kaupunki noin 75 kilometrin päässä) saattaisi olla lääkäri, joka a) on hyvä ja b) kelpuuttaa matkavakuutuksen. Pohdiskelen ja kuulostelen. Ja toivon, ettei hammasta ala särkeä. 

Saa pitää peukkuja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti