Marangu ja Kilasiya Waterfall

Ensimmäisen synnytysosastoviikon jälkeen tunsin tarvitsevani jotain mukavaa ja leppoisaa puuhaa, joka saisi ajatukset hetkeksi pois kaikesta nähdystä ja koetusta. Päätimme lähteä käymään Marangussa, jossa kuuleman (ja netin) mukaan on hienoja vesiputouksia. 

Lähdimme matkaan hyvissä ajoin lauantaiaamupäivällä. Olimme päättäneet mennä omatoimiretkelle, siispä kauppaan ja eväät reppuun. Sieltä sitten kohti bussiasemaa, sillä daladala on edullinen vaihtoehto kaikenlaiselle kulkemiselle. Kaupasta asemalle kävellessä Veikolle tuli tarve päästä pikkulaan, ja sitä sitten etsimään. Täällä kun ei isommin ole julkisia vessoja – ainakaan meidän tiedossamme. Muistimme lähellä olevan suurehkon ravintolan, jonka ohi olimme usein kulkeneet ja päätimme koettaa onneamme. Minä jäin baaritiskille limsaa siemailemaan ja Veikko lähti selvittelemään omia asioitaan. Siinä sitten kysyäisin vieressä istuvalta mieheltä, mistä päin ne Maranguun menevät daladalat mahtavat lähteä. 

Miehellä oli edessään herkullinen annos tuoreita hedelmiä, ja minäkin aloin kurkistella tiskin taakse, että missä niitä mahtaisi olla, josko itsellenikin lautasellisen tilaisin… No enpä ehtinyt tuumasta toimeen, kun vieruskaverini kehotti minuakin maistamaan hedelmiä – omasta annoksestaan. Baarimikko antoi minullekin cocktailtikun ja siinä sitten pisteltiin poskeemme miehen herkkuja… Hykerryttävää – tätä ei ikinä ole tapahtunut Suomessa, ei ainakaan minulle tähän ikään mennessä!

Baarista siirryimme sitten bussiasemalle, joka oli täynnä ihmisiä, daladaloja ja eväidenmyyjiä. Täällä voi kätevästi ostaa matkaeväät vielä ennen lähtöä jo autossa istuessaan, ne kun tuodaan ovesta sisään, ihan vain siltä varalta, että joku jotain haluaisi. Eikä pelkästään eväitä, myös pieniä pyyhkeitä ja kaikenlaista muuta tavaraa on saatavilla. Jouduimme vielä kysymään kerran jos toisenkin, mutta vihdoin pääsimme oikeaan daladalaan, saimmepa ihan istumapaikatkin. (Jos sellaisen haluaa, kannattaa ehdottomasti lähteä asemalta sen sijaan että pyrkisi kyytiin matkan varrelta.) Matkaa oli googlemapsin mukaan kolmisenkymmentä kilometriä, aikaa siinä meni varmaan nelisenkymmentä minuuttia ja hinta oli huikeat 1500 TSH/hlö – siis vähän päälle 60 senttiä. 

Daladalassa on myös tunnelmaa...

Alkumatkasta maisemat olivat kuivahkoja...

...mutta matkan jatkuessa alkoi näkyä viljelyksiä.

Maisemat muuttuivat pikkuhiljaa vehreämmiksi

Perillä meille tarjottiin välittömästi ”oppaan” palveluita, sillä emme kuulemma itse löytäisi perille. Näitä avuliaita henkilöitä olemme jo tottuneet karistelemaan kannoiltamme, joten siitä aloitimme tälläkin kertaa. Kävelimme kylää tutkaillen ympäriinsä, maisemat olivat Moshiin verrattuna ihanan vehreitä, olimmehan korkeammalla vuoren rinteellä. Lopulta päädyimme kuitenkin ottamaan oppaan, sillä hän vakuutteli kovasti meille, ettei se putous, jonne olimme menossa, olisi tähän aikaan edes näkemisen arvoinen vaan lähestulkoon kuiva. Hän kuitenkin veisi meidät sellaiselle putoukselle, jossa vettä olisi yllin kyllin. Koska saimme hinnan soviteltua kaikkia osapuolia tyydyttävälle tasolle, lähdimme sitten kuitenkin opastetulle retkelle. 

Tälläisen alkuperäisen asseen olisimme saaneet mukaamme sopuhintaan.

Kohti putouksia

Matkaa putouksille oli jokunen kilometri, ihan mukava patikkaretki. Perillä laskeuduimme polkua ja portaita pitkin alas, aina syvän kanjonin pohjalle, jossa sitten kuuntelimme veden pauhua jo kauan ennen kuin mitään edes näimme. Vihdoin näimme etsimämme – ja kyllä sitä kelpasikin katsella. Putous pärskyi ja kuohui, veden äärellä oli mukavan raikasta ja vilpoisaa, ensimmäisen kerran koko matkamme aikana. Päätimme mennä mahdollisimman lähelle putousta ja pompimme veden poikki kiviä pitkin. Takaisin tuuleminen olikin sitten vähän haastavampaa, mutta siitäkin selvittiin. Jäimme vielä pitämään pienen evästauon, ennen kuin aloimme kivuta takaisin ylös.

Kappale taivasta putouksen yllä

Ylhäällä meitä tervehti mies, jolla oli kädessään pieni kameleontti. Sain tutustua tähän somaan pikku veijariin – luonnollisesti pientä korvausta vastaan. Mutta oli se niin mukava otus, että kyllä sen pitelystä mielellään vähän maksoikin. Maksaa piti (vasta näin jälkikäteen) myös siitä, että ylipäänsä olimme käyneet katsomassa putousta ja tämä maksu olikin reissun tähänastisista suurin menoerä: 30 000 TSH. No, eihän se ole kuin kolmisentoista euroa, mutta kyllä se silti hiukan ärsytti, koska matkaan lähtiessä opas ei ollut muistanut mainita asiasta ollenkaan.

Söpis

Kertakaikkisen viehättävä veijari

Opas tarjosi vielä mahdollisuutta käydä läheisessä luolastossa ja jossakin valmistamassa kahvia, mutta päätimme, että tällä erää virikkeet (ainakin maksulliset sellaiset) riittivät ja erosimme oppaamme seurasta – ehkemme aivan hyvillä mielin, mutta kuitenkin. Hän kun olisi sovitun korvauksen lisäksi halunnut ylimääräistäkin rahaa, oma-alotteisesti antama tippimme ei selvästikään häntä miellyttänyt. Kiertelimme vielä tuokion kylällä ja katselimme paikkoja – seuraavalla kerralla osaamme mennä haluamaamme paikkaan ilman opastakin. 

Kotiin päin lähtiessämme daladala oli jo aivan täynnä – niinpä jättäydyimme kyydistä ja nousimme vasta seuraavaan autoon saadaksemme istumapaikat. Täällä kun bussit lähtevät sitten, kun ovat täynnä, eivät minkään aikataulun mukaan. Eikä tämän jälkimmäisen vuoron lähtöäkään tarvinnut kauaa odotella, alle kymmenessä minuutissa olimme jo tien päällä. Matkalla auto pysähtyi, ei suinkaan ottamaan tai jättämään kyydittäviä, vaan ihan omia aikojaan, polttoaine oli loppunut. Vaan eipä hätä tämän näköinen, penkin alta tyhjä kanisteri esiin ja rahastajapoika vastaan tulevan daladalan kyytiin ja huoltsarilta bensan hakuun. (Vai liekö ollut dieseliä, enpä tuota sen tarkemmin tutkaillut.) Kanisterillisen avulla pääsimme seuraavalle huoltoasemalle, jossa sitten auto tankattiin – olisihan se hiukan noloa, jos polttoaine samalla reissulla kahdesti loppuisi. 

Moshiin päästessämme olimme hikiset, pölyiset ja kertakaikkisen likaiset, päätimme siis mennä kotiin hotellin uima-altaan ja suihkun kautta. Onneksi olimme varanneet uikkarit mukaan, koska olimme kuvitelleet pääsevämme putouksilla uimaan. Erikoista tässä uintikerrassa oli se, että vaikka olimme jo kahdesti aiemmin saman paikan palveluita käyttäneet, oli sillä taas eri hinta. Siis kolme käyntikertaa ja kolme eri hintaa. Tämänpäiväinen oli kallein, 20 000 TSH (normaalisti pitäisi olla 10 000), mutta sisälsi sitten illallisen – ilman illallista sitä ei myyty. No mikäs siinä, pistelimme poskeemme annokset, joiden jälkeen uinnille jäikin hintaa enää 2000 / 3000 TSH.

Kertakaikkisen mukava ja rentouttava päivä, monta kokemusta rikkaampina palasimme kotiin. Ihanaa elämää tämä.