Ensiapupäivystys – se kolikon kääntöpuoli

Harjoitteluni loppuosa pyörähti käyntiin maanantaina, jolloin menin KCMC:n ensiapuun. Veikon kanssahan täällä tuli alkureissusta pyörähdettyä asiakkaan ominaisuudessa, mutta nyt sitten pääsin tositoimiin. Ensiavussa saa aika hyvän kuvan siitä, mitä maassa ”oikeasti” tapahtuu – kaikesta kokemastani ja näkemästäni huolimatta olen nähnyt vain sen kolikon kiiltävämmän puolen.

Liikenne on pikaisen arvion mukaan suurin yksittäinen ensiapukäyntien aiheuttaja. Erityisesti moottoripyörät – joita täällä on todella paljon – aiheuttavat työtä ensiavulle. (Entistä vakuuttuneempi olen siitä, että en aio moiseen kyytiin lähteä, vaikka se onkin täällä aivan yleinen ”joukkoliikenteen” muoto.) 

Heti maanantaiaamuna paikalle tuotiin kaksi pikkulasta, jotka olivat tiellä kävellessään jääneet moottoripyörän töytäisemiksi. Tyttö tarvitsi vain pari tikkiä, pojan toipuminen kestänee kauemmin – päässä ruhjeita, joiden seurauksena vaihtelevaa tajunnantason laskua ym., jalassa suuri leikkaussalia vaativa lihashaava, pienemmistä kolhuista puhumattakaan. Sen jälkeen tähän mennessä kolmen aamuvuoroni aikana olen nähnyt jokusen liikennevahingon aiheuttaman päävamman, reiden avomurtuman, yläraajamurtumia ym. Yksi potilas menehtyi TT-kuvia odotellessaan ”täysin yllättäen”, mikään ei päällisin puolin näyttänyt kovin pahalta, pari ruhjetta vain kasvoissa, täysin orientoitunut, joskin hieman kipuileva. Niinpä kuvauksella ei ollut kovin kova kiire…

Toinen silmiinpistävä asia päivystyksessä on se, miten pitkään ihmiset yrittävät selviytyä ennen sairaalaan tuloa. Erityisesti tämä näkyy maasaiden kohdalla: jos maasai tulee sairaalaan, on jo lähestulkoon liian myöhäistä. Tänäänkin paikalle tuli mies, jolle oli asennettu cystofix kolmisen kuukautta sitten. Virtsapussia letkun päässä hoiti vain vähän vuotava roskapussi, sen lisäksi virtsaa tuli myös luonnollista tietä, tosin hallitsemattomasti, joten haju oli melkoinen. Tällä ”hoidolla” oli saatu aikaan se, että cystofixin juuri oli tulehtunut. Koska lääkäriin ei lähdetä turhan takia, oli tilanne pikku hiljaa pahentunut niin, että nyt tulehtunut alue oli jo kovin laaja, verestävä ja visvainen – ja siinä mönki pulleita valkoisia toukkia. 

Luonnollisesti ensiavussa käy myös erilaisin tavoin sairastuneita: on vatsa- ja rintakipuisia, kuumeisia, halvausoireisia ja vaikka mitä muuta. On myös muita onnettomuuksia liikenneonnettomuuksien ohella: putoamisia, kaatumisia ja käärmeenpuremastakin kuulin – tosin en tätä tapausta itse ehtinyt käydä ihmettelemässä. Ja turisti, joka oli hakenut Kilimanjarolta vuoristotaudin. 

Töitä täällä on päässyt tekemään enemmän kuin muilla osastoilla – luultavastikin juuri sen vuoksi, että yleensä sarkaa riittää. Olen saanut kanyloida, katetroida, ottaa verinäytteitä (jotka täällä muuten otetaan kanyylilla tai ruiskulla) ja osallistua kaikkeen muuhunkin, mihin olen keksinyt tarjoutua. Henkilökunta ottaa mukaan tekemään ja pitää minut tilanteen tasalla, ainakin, jos kysyn. Olenkin ensimmäisistä tunneista alkaen tuntenut oloni kovin kotoisaksi – ehkäpä juuri sen vuoksi, että pidän hektisestä ympäristöstä. Alan vähitellen vakuuttua siitä, että ensiapu on paikka, jossa pyrin työskentelemään vastaisuudessakin. Onneksi kotiin tultua minua odottaa viiden viikon harjoittelupätkä päivystyksessä. 

Alustavan tarkkailun perusteella olen sitä mieltä, että odottelu on täällä päivystyksen suurin ongelma. Potilaan tullessa hänet otetaan vastaan, vitaalit tarkastetaan (jos näyttää tarpeelliselta) ja sitten odotellaan. Ensin odotetaan papereita, joiden tulo saattaa kestää reilun tunnin, ehkä kaksikin. Jos on oikein kova kiire, saatetaan verikokeet ottaa jo ennen papereiden tuloa, mutta laboratorioon ne eivät lähde ennen kuin kansio on paikalla ja tiedot saatu. Pääsääntöisesti kuitenkaan papereiden löytymistä odotellessa ei tapahdu mitään, ellei nyt ihan akuutisti ole henki lähtemäisillään. Sitten odotetaan lääkärin tutkimusta. Lääkäri on kyllä useimmiten saatavilla nopeasti, mutta varsin usein he konsultoivat kollegaa tai kahtakin. Sitten odotetaan sitä, että lääkäri kirjoittaa asiat potilaan kansioon.

Sen jälkeen hoitajat pääsevät vihdoin töihin: ottamaan verikokeita, kuljettamaan kuvauksiin jne. Tosin välillä aina odotetaan, jos ei muuta niin vaikkapa sitten sitä, että haeskellaan käsineitä, kuumemittaria, verensokerimittaria tai mikä nyt milloinkin on kateissa. Sitten odotetaan lääkärin uusia ohjeita: kotiutetaanko potilas vai viedäänkö hänet osastolle. Kotiutus tapahtuu yleensä kohtuullisen reippaasti, mutta etenkin heikommassa kunnossa olevat osastolle siirtyjät odottavat yleensä vielä papereiden kuntoon laittamista ja sitten sitä ”perinteistä”: että löytyisi happipullo siirron ajaksi. Tai täysi pullo tyhjän tilalle. Tai happipulloon sopiva hana. Toki Suomessakin odotetaan erinäisiä asioita päivystyksessä, täällä vain korostuvat nuo kotona näkemättömät: papereiden viivästymiset, tavaroiden etsimiset ja muut. Pääsääntöisesti välineistöä on kylliksi, mutta välillä esim. steriileitä käsineitä joudutaan hakemaan toiselta osastolta. Tosin nuo happipullot tuntuvat olevan ikuisuusongelma.

Olen aina luullut, että olen aika hyvä kestämään kaaosta. Omat tavarani harvoin ovat kovin hyvässä järjestyksessä, poikien vielä vähemmän. Täällä olen todennut olevani se niuhottavin pilkunviilaaja: minua ärsyttää suunnattomasti se, että suurin osa työntekijöistä jättää tavarat hujan hajan ja roskat korjaamatta jäljiltään. Periaatteessa tavaroilla on paikkansa, mutta silti jotakin joudutaan etsimään: se ainokainen verensokerimittari saattaa olla oikeastikin jollakulla käytössä. Tai joku vain käy nappaavassa käsinelaatikon lähemmäs omaa työskentelypaikkaansa, jolloin se ei olekaan paikassa, jossa sen pari minuuttia sitten näin. Kanyyleita on lähes joka työpisteessä saatavilla, siksi tuntuukin kummalliselta, ettei desinfiointiainetta ole läheskään joka pöydällä ja puhtaita taitoksia on vain yhdessä paikassa koko päivystyksessä, ellei joku ole näppärästi rakentanut jonkin sortin välivarastoa omaan työpisteeseensä. Osastoilla kiinnitin jo huomiota epäjärjestykseen, mutta täällä tuntuu, että otsasuoni pullistelee jatkuvasti. Tosin peitän sen sujuvasti ja korjaan jälkiä ja järjestelen paikkoja, jos muuta tekemistä ei satu olemaan.

Jos jotain Suomesta kaipaan täällä ollessani, niin sitä, että osastoilla ja päivystyksessä tavarat ovat ainakin jokseenkin paikoillaan ja saatavilla. Ja se kirjaaminen – se on tämän jälkeen varmaan lempipuuhaani, niin ihana on ajatus siitä, että potilaan tiedot ovat saatavilla silloin, kun niitä tarvitsee.