Pakkasta, räntää ja lehmän henkäys

Olen ollut todella iloinen, että juuri tänä syksynä talvi tuli varhain ja ennätimme nauttia pakkasista ja lumesta ennen lähtöä. Viime viikolla ulkoilin 15 asteen pakkasessa, innoissani kuin pikkutyttö. Sunnuntaiaamun koiralenkiltä en olisi meinannut malttaa kotiin tullakaan, mutta koska tahdoin ennättää kirkkoon, oli vain kovetettava hurja luontonsa ja tultava kotiin – kesken kaiken. Suureksi ilokseni lähtöaamunakin pakkasta oli 7 astetta ja kuin hyvästelläkseen hanki narisi jalkojen alla autoon siirtyessämme.

Tässä vaiheessa on taas muistettava mainita, että aikuiseen ikään ehtineet lapset ovat mitä mainioin voimavara hyödynnettäväksi aina tarpeen tullen. 😉 Väinö toimi sekä kuskina että koiraroudarina ja vei meidät kentälle toimitettuaan Mokan tarvikkeineen hoitopaikkaan Riihimäelle. Kiitos kaunis – jos satut tätä jossain vaiheessa lukemaan. 

Matka sujui verraten mukavasti. Ensimmäinen lento Helsingistä Istanbuliin oli kyllä tuskaisen kuuma ja penkit ahtaat, mutta harvoja lentokoneita on suunniteltu yli 190 cm käyttäjille – ainakaan turistiluokkia. Istanbulin lentoasemalla riensimme portille aikamoista hanhenmarssia, koskapa tuloaulan kello näytti sellaisia lukemia, että siirtymään olisi aikaa vartin verran, lento kun oli hieman myöhässä. Ja matkaahan oli vähän enemmän kuin kotimaan terminaalissa: siinä vaiheessa kun katosta riippuva valotaulu kertoi kävelymatkan kestävän 15 minuuttia, teki mieli pistää tassua toisen eteen melkoisen reipasta tahtia. Ehdimme ajoissa – huomataksemme, että kello olikin itseasiassa tunnin vähemmän, kuin mitä tuloaulan kello väitti. No, nyt oli sitten hyvää aikaa piipahtaa vessassa keventämässä varustusta: sukkikset pois farkkujen alta ja pitkähihainen pusero pois – päälle jäi hihattoman paidan lisäksi pikkuinen sifonkikappale, jonka tarkoitus on tuoda enemmänkin väriä kuin lämpöä. 

Tällä matkamme alkoi

Innokas äiti ja maansa myynyt, kärsivä lapsi

Kuumissani pakkasin takkini matkatavaroihin – lämpimäänhän tässä oltaisiin menossa. Ja oltiinkin. Paitsi että koneelle vietävään bussiin astuessamme taivaalta tuli – kotoisaan talvityyliin – vettä ja räntää suunnilleen pystysuorassa, vaakasuorassa ja vinottain. No onneksi bussiin siirtymä oli lyhyt- eikä koneeseen pääsyäkään tarvinnut odottaa kymmentäkään minuuttia. Vieressämme jonottaneet sveitsiläiset olivat varmoja, että palelen, mutta kerroin olevani Suomesta, niin ettei minua pikkuinen räntämyräkkä haittaa. Siinä sitten vilvoittelin itseäni ja annoin tuulen tuivertaa hiuksissani. (Oikeastikin se oli nautinto edellisen lennon ja pikamarssin jälkeen – mutta en olisi kyllä tunnustanut, vaikka olisinkin palellut.) Tosin, kun koneeseen noustessa hengitys huurusi, tuli kyllä mieleen että noinko joudun sittenkin sen takin päälleni etsimään. 

Jälkimmäinen lento olikin sitten edeltäjäänsä miellyttävämpi, koipiaankin mahtui jossakin määrin oikomaan. Loppua kohden kone lämpeni sen verran, että päädyimme säätämään ilmastointia - ja vasta tässä vaiheessa tuli mieleen, että se olisi saattanut olla edellisenkin lennon pelastus. No eihän se lämmin luita rikkonut tälläkään kertaa. Pete ja lohikäärme Elliot pitivät meille seuraa alkumatkan, loppumatkasta koetin hiukan torkahtaa, mutta melkoisen huonolla menestyksellä. Pimeyden halki lennellessämme ihastelimme kaupunkien valoja ja alemmas päästyämme hämmästelimme, kuinka valoisa maisema lopultakin on, kiitos täysikuun. 

Hyvää oli tämäkin viini, eikä ruokapuolestakaan tarvitse valittaa

Oma ruutu helpotti elämää, kunnes jumittui, mokoma.

Ulos tullessamme sää oli jokseenkin sitä, mitä odotin, vaikkakin Veikolle jonkin sortin yllätys: kuuma ja kostea, kuin lehmän henkäys navetassa aamuhämärissä. Tilanne ei juurikaan helpottanut tuloaulassa, jossa katon täyttävät tuulettimet yrittivät kierrättää ilmaa, mutta koska se ei viilentynyt missään vaiheessa, ei ilman liikettäkään juurikaan huomannut. 

Viisumiprosesessi oli sitten kokonaan oma lukunsa: Arvoimme pöydältä sopivan kaavakkeen (itse osuin ensiarvaamalla väärään ja sain täyttää toisen) ja sen täytettyämme jonottelimme luukulle 1. Kun siellä selvisi, että olen tulossa työharjoitteluun, sain täyttää vielä toisenkin lapun. Tätä täyttäessäni ensimmäinen täyttämäni lappu katosi (olin sen kyllä mielestäni virkailijalle jo jättänyt, onneksi sentään pidin passini koko ajan ulottuvillani) ja sain täyttää sen uudelleen. No tällä kertaa se menikin jo rutiinilla. Sitten olivat vuorossa paperityöt: kynällä kirjoittaen ja kalkeerauspaperia käyttäen tarpeelliset tiedot merkittiin suureen mustakantiseen vihkoon. Sitten olikin maksun aika, Veikko sai turistina viisumin 50 dollarilla, kun taas työtä (vaikka palkatontakin) tekemään tuleva saa maksaa viisumistaan 250 dollaria. Luukulla kaksi virkailija tarkasti vielä kerran passimme, valokuvasi meidät ja otti minulta sormenjäljet – näytän varmaan kansainväliseltä rikolliselta, joten on syytä pelata varman päälle. Saimme hienot, omalla kuvallamme varustetut viisumit passeihimme ja pääsimme luukulle 3 kuvauttamaan itsemme uudelleen ja hakemaan vielä viimeisen puuttuvan leiman ennen maahanpääsyä. 

Matkatavaratarkastus sujui nopeasti, olimmehan viimeiset matkustajat ja kaikilla taisi olla jo kiire kotiin. Niin kiire, että vaikka laukkuni sisältö näytti läpivalaisussa epäilyttävältä, ei sitä kuitenkaan tarvinnut avata, kunhan selitin jotakin siitä, mitä siellä mahtaisi ehkä olla – olinhan jo onnistunut itsekin unohtamaan, mitä missäkin laukussa oli. 

Kentällä vastassa meitä oli Alfred, taksikuski, jota minulle oli suositellut muutamaa päivää aiemmin kotiutunut KCMC-harjoittelija. Matkan aikana kuulimme, että hän on todellinen monitoimimies: hänen kauttaan järjestyisivät niin safarit, kiipeilyt kuin muutkin retket ja luonnollisesti hän huolehtisi hyvinvoinnistamme kaikin keinoin – olemmehan nyt hänen perhettään, hänen poikansa ja tyttärensä. Näin nopeasti adoptointi sujuu vain Afrikassa. J Matka sujui mukavan rauhallisesti, huippunopeus taisi jossain kohtaa nousta jopa lähelle kuuttakymmentä… Vaikka tie olisi antanut mahdollisuuksia reippaampaankin etenemiseen. Mutta tämä on Tansania, eikä meillä ole kiirettä minnekään. 

”Kotona” meitä vastassa oli Neema, joka oli laittanut iltapalaa valmiiksi. Siinä sitä sitten syötiin kanakeittoa ja leipää, jutusteltiin kuulumisia ja jossakin vaiheessa siirryimme yöpuulle – kumpikin omaan makuuhuoneeseemme, upouusien lakanoiden väliin. Kyllä meitä hemmotellaan. Asante.💗