sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Toinen viikko synnytysosastolla – itsensä kohtaamista ja oman olemisen pohdintaa



Tällä viikolla olen ollut jotenkin ”perusnegatiivinen”, mikä on itselleni hyvin vieras olotila, eikä ollenkaan miellyttävä sellainen. Ilmeisesti olen jossakin määrin väsynyt sekä fyysisesti että henkisesti. Illat tuppaavat aina venymään ja aamulla on kuitenkin noustava heti kuuden jälkeen, jos aikoo ajoissa ehtiä. Myös jatkuva ”ummikkona” eläminen alkaa vaatia veronsa: enää en aina jaksa edes kuunnella, josko joku alkaisi puhua englantia swahilin sijaan… Enkä toisaalta aina ymmärrä sitäkään. Enkä edes välttämättä huomaa kielen vaihtumista, sillä swahilissa on paljon englanninkielisiä lainasanoja, joten välillä en oikeasti tiedä, puhuvatko ihmiset ympärilläni swahilia vai omaan tapaansa ääntämäänsä englantia. Olen jo alkanut epäillä sekä omaa kielitaitoani että kuuloani, sillä jossainhan se syy on, miksi en vain tajua. Nyt ainakin tiedän, mille tuntuu heistä, jotka ovat joutuneet vieraaseen kieliympäristöön tahtomattaan. Se ei todellakaan ole helppoa eikä kevyttä, sillä se ei ole sitä edes minulle, vaikka koko täällä olemiseni perustuukin vapaaehtoisuuteen. Ja vaikka toisinaan ymmärränkin jotakin.

Työn henkinen raskaus tulee esille varsin erikoisella tavalla: Vaikka pystyn toimimaan kaikissa tilanteissa ja ottamaan rauhallisesti vastaan mitä tuleman pitää, olen usein kuitenkin jälkikäteen kovin liikuttunut. Minua ei siis ”hätkäytä” sen kummemmin kivuliaan äidin näkeminen, kuolleen lapsen syntymä kuin vauvan hämmästyttävä selviäminen tilanteessa, jossa olen jo luullut että apu ei häntä enää tavoita. Mutta kun ajattelen tilannetta jälkeenpäin, erityisesti sitä, miten sen sanoiksi pukisin ja teille tässä esittäisin, meinaa itku tulla väkisinkin. Usein näitä tekstejä kirjoittaessani itken samalla itsekseni, samoin aiempia tekstejäni lukiessani. Kai se vain on niin, että suojaan itseni tilanteessa tunteeni eristämällä, mutta kuitenkin ne on pakko kohdata jossain vaiheessa – jos ei muuten, niin uniin tulevat viimeistään.  

Osastolla päivät ovat olleet hyvin vaihtelevia, joskus on kiirettä, toisinaan vain odotellaan, että joku tulisi. Odotellessa sitten puuhastellaan, kuka mitäkin. Useimmilla aika näyttää kuluvan facebookissa ja whatsapissa, kukaan ei täällä paheksu puhelimen käyttöä. Toki laitteesta on hyötyäkin: siinä on mm. kello, jota voi käyttää mitatessa pulssia tai kuulostellessa sikiön sydänääniä, sekä lamppu, jolla saa katsottua pupillit tai annettua lisävalaistusta esim. kanylointiin. Itse olen googletellut paljon erilaisia asioita, joita osastolla on tullut vastaan. Ja luonnollisesti googlekääntäjä on jatkuvassa käytössä. Olen yrittänyt oppia tärkeimpiä sanoja voidakseni edes hieman kommunikoida äitien kanssa. Kieliopista viis, mutta yksittäisiä sanoja voi sanoa ja laittaa peräkkäin. Hema. Nzuri. Pole. Mtoto. Mama. Kaikkia en löydä kääntäjästä, osa on vain kuultua, jolloin kirjoitusasu ei välttämättä ole oikein, mutta saan kuitenkin edes jotain sanotuksi. Ja toisinaan tulen jopa ymmärretyksi.


Näinkin voi luppoaikaa viettää, eikä kukaan edes paheksu.
Täällä saa olla väsynyt, jos väsyttää.


Varsinkin alkuviikko oli kovin hiljainen, mikä aiheutti jonkin asteista turhautumista. Kun vielä onnistuin valitsemaan seurattavakseni äitejä, joiden synnytys oli huomattavan hidas, tai keskeytyi jopa kokonaan, tuntui, etten nähnyt oikeastaan mitään. Yhdelle päivälle kohdalleni osui vain kaksi synnytystä, sillä jälkimmäinen, yhdentoista maissa alkanut synnytys kesti tuntikausia – itseasiassa jäin jopa ”ylitöihin” nähdäkseni, kuinka se etenee. Ja etenihän se… sektioon. Onneksi vauva kuitenkin selvisi – niin ei käynyt päivän ensimmäisessä synnytyksessä. 

Leikkaussali on tullut tutuksi, sillä välillä tuntuu, että näen enemmän sektioita kuin synnytyksiä. Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä suurella osalla äitejä on komplikaatioita, mutta joskus indikaatiot sektiolle tuntuvat aika keveiltä. Vieläkään en ole instrumentteihin salissa kajonnut (pakkaillut kylläkin steriloitaviksi meneviä settejä), mutta olen yrittänyt tarkkailla leikkausten kulkua ja olenkin sen jo suurin piirtein hahmottanut. Olen oppimiseni myötä ”ominut” itselleni uusia tekemisiä: laitan steriilit pöydät valmiiksi, keräilen niihin tavaroita, joita seteissä ei ole ja avustan kirurgia apulaisineen pukeutumaan. Jonkin asteista onnistumisen tunnetta koen seuratessani instrumenttihoitajan työtä ja huomatessani, että joskus olen häntä paremmin perillä siitä, mitä leikkauksessa kulloinkin tarvitaan. Täällä kun instrumenttihoitajina toimivat usein osastolla olevat opiskelijat – toki joskus pääsee näkemään osaavaakin toimintaa. 

Usein en voi kuin ihmetellä äitien kestävyyttä ja sinnikkyyttä. He tyytyvät osaansa (kipuun ja muuhun epämukavuuteen) ja ovat kaikesta huolimatta liikuttavan kiitollisia. Raskaimmankin synnytyksen jälkeen ensimmäinen, mitä heidän kuulee sanovan on: ”Ahsante”. Ja sitä kiitosta toistetaan kaikille mukana olleille, kunnes kaikki ovat taatusti kiitoksensa saaneet.

Viikon ehkä ahdistavin kokemus oli maasai-äiti, joka tuli osastolle. Hänellä ja hoitohenkilökunnalla ei ollut yhteistä kieltä, sillä swahilin sijaan hän puhui maasaiden omaa kieltä (maa, lähde Wikipedia), jota taas kukaan hoitajista ei osaa. Äiti oli kauhuissaan, sillä hän oli luultavasti elämänsä ensimmäistä kertaa sairaalassa – ehkä jopa kotikylänsä ulkopuolella. Kukaan ei pystynyt kertomaan hänelle, mitä tehdään ja miksi, niinpä hän vastusti lähes kaikkea. Verikokeet ja kanyylin laitot suoritettiin ylivoimalla: paniikissa rimpuilevaa äitiä pidettiin aloillaan useamman hoitajan toimesta (minä muiden mukana) ja joku sitten hoiti kanyloinnin. Jossakin vaiheessa hän luovutti ja vain makasi aloillaan tyhjyyteen tuijottaen ja itsekseen soperrellen. Kerran hänen sänkynsä suunnalta kuului kova kolahdus: hän oli pudonnut lattialle, koska ei ollut oppinut / tottunut sängyssä olemaan ja kierähti reunan ylitse. Vihdoin joku haki jostakin paikalle toisen maasain, joka jäi rauhoittelemaan äitiä siihen saakka, että hänet siirrettiin toiselle osastolle, sillä hänen aikansa ei vielä ollut. Minulle ei missään vaiheessa selvinnyt, oliko tuo toinen maasai hänen sukulaisensa tai ystävänsä vai joku muu, joka vain pyydettiin paikalle. Yhtä kaikki hänen olonsa helpottui, mikä oli tärkeintä.


Löytyi facebookista kuva, joka kuvaa jotenkin tuntemuksiani.


Loppuviikolla osastolle tuli Kyle, amerikkalainen lääketieteen opiskelija. Oli ihanaa päästä puhumaan jonkin sellaisen kanssa, jota oikeasti ymmärsi. Jotenkin tuntui, että suurin osa stressistä katosi sen siliän tien. Itsekseni hihittelin, tosin en sitä muille (varsinkaan asianosaiselle itselleen) kertonut, että hän oli itseasiassa minun onnentuojani: paitsi että sain keskustella hänen kanssaan ja yhdessä hämmästellä hieman erikoiselta tuntuvia asioita, hänen tultuaan pääsin myös kokemaan yhden tähänastisen elämäni huikeimmista hetkistä: sain auttaa omin käsin uuden ihmisen tähän maailmaan. Tilanne tuli vähän yllättäen: leikkaussalista tultuani menin katsomaan yhtä äitiä, jonka kanssa kätilö jotain puuhasteli ja hän kysyi, haluaisinko hoitaa synnytyksen. ”Sure”, ja siitä vain pikaisesti steriilejä hanskoja pukemaan. Juuri ja juuri ennätin paikalle (tämä äiti oli todella nopea, tai sitten hän oli jo päätynyt kalkkiviivoille minun ollessani leikkaussalissa), kun pää jo pilkisti. Kätilö auttoi pään kanssa (en ole kenenkään ensikertalaisen nähnyt saavan sitä osuutta tehdä, ilmeisesti sen vuoro on joskus myöhemmin) ja sitten vaihdettiin lennossa: ”pikakoppi” lapsen päästä, olkapää ulos sitten toinen ja loppu tulikin sitten itsekseen. Lapsi äidin vatsalle ja sitten pientä ravistelua ja hierontaa, sillä ensiparkaisu antoi hetken odotella itseään. Noissa muutamissa sekunneissa ehdin jo ajatella aika monta asiaa ja lausua pari äänetöntä pyyntöä ylöspäin. Parkaisu tuli kuitenkin, tuo ihana ääni. 


Tämä tuli vastaan facessa juuri edellä kerrotun tapahtuman jälkeen.
Mietipä itsekin omalla kohdallasi.


Viikko on ollut raskas, mutta antoisa. Olen kokenut tunteiden kirjoa väsymyksestä ja surusta riemukkaaseen iloon, turhautumisesta tyytyväisyyteen ja rauhaan. Olen pohtinut paljon itseäni, osallistumistani (ja osallistumattomuuttani), tapojani käsitellä asioita ja toki kaikkea näkemääni ja kokemaani. Voin vain toivoa, että kaiken täällä kokemani jälkeen osaan olla enemmän… ihminen. Ihminen, joka välittää ja tuntee, ihminen, joka auttaa toista kykyjensä mukaan, ihminen, joka ei tuomitse vaan ymmärtää. Kaikkea ei toki tarvitse hyväksyä, mutta silti voi ymmärtää. Ja vaikkei voisi ymmärtää, ei sekään anna oikeutta tuomita.  

3 kommenttia:

  1. Olen lukenut kaikki kirjoituksesi... Voimia sinulle! ☺

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kyllä tämä tästä, joskus on vaan annettava itselleen lupa nähdä asiat siltä kenkummaltakin kannalta. Opettaa joskus jopa enemmän kuin yltiöpositiivisuus, vaikka mieluummin näenkin asioissa ne hyvät puolet.

      Poista
  2. Olen lukenut kaikki kirjoituksesi... Voimia sinulle! ☺

    VastaaPoista