Tällä viikolla
olen ollut jotenkin ”perusnegatiivinen”, mikä on itselleni hyvin vieras olotila,
eikä ollenkaan miellyttävä sellainen. Ilmeisesti olen jossakin määrin väsynyt
sekä fyysisesti että henkisesti. Illat tuppaavat aina venymään ja aamulla on
kuitenkin noustava heti kuuden jälkeen, jos aikoo ajoissa ehtiä. Myös jatkuva ”ummikkona”
eläminen alkaa vaatia veronsa: enää en aina jaksa edes kuunnella, josko joku
alkaisi puhua englantia swahilin sijaan… Enkä toisaalta aina ymmärrä sitäkään. Enkä
edes välttämättä huomaa kielen vaihtumista, sillä swahilissa on paljon
englanninkielisiä lainasanoja, joten välillä en oikeasti tiedä, puhuvatko
ihmiset ympärilläni swahilia vai omaan tapaansa ääntämäänsä englantia. Olen jo
alkanut epäillä sekä omaa kielitaitoani että kuuloani, sillä jossainhan se syy
on, miksi en vain tajua. Nyt ainakin tiedän, mille tuntuu heistä, jotka ovat
joutuneet vieraaseen kieliympäristöön tahtomattaan. Se ei todellakaan ole
helppoa eikä kevyttä, sillä se ei ole sitä edes minulle, vaikka koko täällä
olemiseni perustuukin vapaaehtoisuuteen. Ja vaikka toisinaan ymmärränkin
jotakin.
Työn henkinen
raskaus tulee esille varsin erikoisella tavalla: Vaikka pystyn toimimaan
kaikissa tilanteissa ja ottamaan rauhallisesti vastaan mitä tuleman pitää, olen
usein kuitenkin jälkikäteen kovin liikuttunut. Minua ei siis ”hätkäytä” sen
kummemmin kivuliaan äidin näkeminen, kuolleen lapsen syntymä kuin vauvan hämmästyttävä
selviäminen tilanteessa, jossa olen jo luullut että apu ei häntä enää tavoita.
Mutta kun ajattelen tilannetta jälkeenpäin, erityisesti sitä, miten sen
sanoiksi pukisin ja teille tässä esittäisin, meinaa itku tulla väkisinkin. Usein
näitä tekstejä kirjoittaessani itken samalla itsekseni, samoin aiempia
tekstejäni lukiessani. Kai se vain on niin, että suojaan itseni tilanteessa
tunteeni eristämällä, mutta kuitenkin ne on pakko kohdata jossain vaiheessa –
jos ei muuten, niin uniin tulevat viimeistään.
Osastolla päivät
ovat olleet hyvin vaihtelevia, joskus on kiirettä, toisinaan vain odotellaan,
että joku tulisi. Odotellessa sitten puuhastellaan, kuka mitäkin. Useimmilla
aika näyttää kuluvan facebookissa ja whatsapissa, kukaan ei täällä paheksu
puhelimen käyttöä. Toki laitteesta on hyötyäkin: siinä on mm. kello, jota voi
käyttää mitatessa pulssia tai kuulostellessa sikiön sydänääniä, sekä lamppu,
jolla saa katsottua pupillit tai annettua lisävalaistusta esim. kanylointiin.
Itse olen googletellut paljon erilaisia asioita, joita osastolla on tullut
vastaan. Ja luonnollisesti googlekääntäjä on jatkuvassa käytössä. Olen
yrittänyt oppia tärkeimpiä sanoja voidakseni edes hieman kommunikoida äitien
kanssa. Kieliopista viis, mutta yksittäisiä sanoja voi sanoa ja laittaa
peräkkäin. Hema. Nzuri. Pole. Mtoto. Mama. Kaikkia en löydä kääntäjästä, osa on
vain kuultua, jolloin kirjoitusasu ei välttämättä ole oikein, mutta saan
kuitenkin edes jotain sanotuksi. Ja toisinaan tulen jopa ymmärretyksi.
Varsinkin
alkuviikko oli kovin hiljainen, mikä aiheutti jonkin asteista turhautumista. Kun
vielä onnistuin valitsemaan seurattavakseni äitejä, joiden synnytys oli
huomattavan hidas, tai keskeytyi jopa kokonaan, tuntui, etten nähnyt oikeastaan
mitään. Yhdelle päivälle kohdalleni osui vain kaksi synnytystä, sillä
jälkimmäinen, yhdentoista maissa alkanut synnytys kesti tuntikausia –
itseasiassa jäin jopa ”ylitöihin” nähdäkseni, kuinka se etenee. Ja etenihän se…
sektioon. Onneksi vauva kuitenkin selvisi – niin ei käynyt päivän ensimmäisessä
synnytyksessä.
Leikkaussali on
tullut tutuksi, sillä välillä tuntuu, että näen enemmän sektioita kuin
synnytyksiä. Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä suurella osalla äitejä on
komplikaatioita, mutta joskus indikaatiot sektiolle tuntuvat aika keveiltä.
Vieläkään en ole instrumentteihin salissa kajonnut (pakkaillut kylläkin
steriloitaviksi meneviä settejä), mutta olen yrittänyt tarkkailla leikkausten
kulkua ja olenkin sen jo suurin piirtein hahmottanut. Olen oppimiseni myötä ”ominut”
itselleni uusia tekemisiä: laitan steriilit pöydät valmiiksi, keräilen niihin
tavaroita, joita seteissä ei ole ja avustan kirurgia apulaisineen pukeutumaan.
Jonkin asteista onnistumisen tunnetta koen seuratessani instrumenttihoitajan
työtä ja huomatessani, että joskus olen häntä paremmin perillä siitä, mitä
leikkauksessa kulloinkin tarvitaan. Täällä kun instrumenttihoitajina toimivat
usein osastolla olevat opiskelijat – toki joskus pääsee näkemään osaavaakin
toimintaa.
Usein en voi kuin
ihmetellä äitien kestävyyttä ja sinnikkyyttä. He tyytyvät osaansa (kipuun ja
muuhun epämukavuuteen) ja ovat kaikesta huolimatta liikuttavan kiitollisia. Raskaimmankin
synnytyksen jälkeen ensimmäinen, mitä heidän kuulee sanovan on: ”Ahsante”. Ja
sitä kiitosta toistetaan kaikille mukana olleille, kunnes kaikki ovat taatusti kiitoksensa
saaneet.
Viikon ehkä ahdistavin
kokemus oli maasai-äiti, joka tuli osastolle. Hänellä ja hoitohenkilökunnalla
ei ollut yhteistä kieltä, sillä swahilin sijaan hän puhui maasaiden omaa kieltä
(maa, lähde Wikipedia), jota taas kukaan hoitajista ei osaa. Äiti oli
kauhuissaan, sillä hän oli luultavasti elämänsä ensimmäistä kertaa sairaalassa –
ehkä jopa kotikylänsä ulkopuolella. Kukaan ei pystynyt kertomaan hänelle, mitä
tehdään ja miksi, niinpä hän vastusti lähes kaikkea. Verikokeet ja kanyylin
laitot suoritettiin ylivoimalla: paniikissa rimpuilevaa äitiä pidettiin
aloillaan useamman hoitajan toimesta (minä muiden mukana) ja joku sitten hoiti
kanyloinnin. Jossakin vaiheessa hän luovutti ja vain makasi aloillaan
tyhjyyteen tuijottaen ja itsekseen soperrellen. Kerran hänen sänkynsä suunnalta
kuului kova kolahdus: hän oli pudonnut lattialle, koska ei ollut oppinut /
tottunut sängyssä olemaan ja kierähti reunan ylitse. Vihdoin joku haki jostakin
paikalle toisen maasain, joka jäi rauhoittelemaan äitiä siihen saakka, että
hänet siirrettiin toiselle osastolle, sillä hänen aikansa ei vielä ollut.
Minulle ei missään vaiheessa selvinnyt, oliko tuo toinen maasai hänen sukulaisensa
tai ystävänsä vai joku muu, joka vain pyydettiin paikalle. Yhtä kaikki hänen
olonsa helpottui, mikä oli tärkeintä.
Loppuviikolla
osastolle tuli Kyle, amerikkalainen lääketieteen opiskelija. Oli ihanaa päästä
puhumaan jonkin sellaisen kanssa, jota oikeasti ymmärsi. Jotenkin tuntui, että
suurin osa stressistä katosi sen siliän tien. Itsekseni hihittelin, tosin en
sitä muille (varsinkaan asianosaiselle itselleen) kertonut, että hän oli
itseasiassa minun onnentuojani: paitsi että sain keskustella hänen kanssaan ja
yhdessä hämmästellä hieman erikoiselta tuntuvia asioita, hänen tultuaan pääsin
myös kokemaan yhden tähänastisen elämäni huikeimmista hetkistä: sain auttaa
omin käsin uuden ihmisen tähän maailmaan. Tilanne tuli vähän yllättäen: leikkaussalista
tultuani menin katsomaan yhtä äitiä, jonka kanssa kätilö jotain puuhasteli ja
hän kysyi, haluaisinko hoitaa synnytyksen. ”Sure”, ja siitä vain pikaisesti
steriilejä hanskoja pukemaan. Juuri ja juuri ennätin paikalle (tämä äiti oli
todella nopea, tai sitten hän oli jo päätynyt kalkkiviivoille minun ollessani
leikkaussalissa), kun pää jo pilkisti. Kätilö auttoi pään kanssa (en ole
kenenkään ensikertalaisen nähnyt saavan sitä osuutta tehdä, ilmeisesti sen
vuoro on joskus myöhemmin) ja sitten vaihdettiin lennossa: ”pikakoppi” lapsen
päästä, olkapää ulos sitten toinen ja loppu tulikin sitten itsekseen. Lapsi
äidin vatsalle ja sitten pientä ravistelua ja hierontaa, sillä ensiparkaisu
antoi hetken odotella itseään. Noissa muutamissa sekunneissa ehdin jo ajatella
aika monta asiaa ja lausua pari äänetöntä pyyntöä ylöspäin. Parkaisu tuli kuitenkin,
tuo ihana ääni.
![]() |
| Tämä tuli vastaan facessa juuri edellä kerrotun tapahtuman jälkeen. Mietipä itsekin omalla kohdallasi. |
Viikko on ollut
raskas, mutta antoisa. Olen kokenut tunteiden kirjoa väsymyksestä ja surusta riemukkaaseen
iloon, turhautumisesta tyytyväisyyteen ja rauhaan. Olen pohtinut paljon
itseäni, osallistumistani (ja osallistumattomuuttani), tapojani käsitellä
asioita ja toki kaikkea näkemääni ja kokemaani. Voin vain toivoa, että kaiken
täällä kokemani jälkeen osaan olla enemmän… ihminen. Ihminen, joka välittää ja
tuntee, ihminen, joka auttaa toista kykyjensä mukaan, ihminen, joka ei tuomitse
vaan ymmärtää. Kaikkea ei toki tarvitse hyväksyä, mutta silti voi ymmärtää. Ja
vaikkei voisi ymmärtää, ei sekään anna oikeutta tuomita.



Olen lukenut kaikki kirjoituksesi... Voimia sinulle! ☺
VastaaPoistaKiitos. Kyllä tämä tästä, joskus on vaan annettava itselleen lupa nähdä asiat siltä kenkummaltakin kannalta. Opettaa joskus jopa enemmän kuin yltiöpositiivisuus, vaikka mieluummin näenkin asioissa ne hyvät puolet.
PoistaOlen lukenut kaikki kirjoituksesi... Voimia sinulle! ☺
VastaaPoista